Hei kamoon, End of Timen jälkeen keräilin sydämeni palaset lattialta ja aloin kursia sitä takaisin kasaan neulalla ja langalla. Arvet eivät umpeudu milloinkaan :(
Sanon nyt hirvittävän ilkeästi, I'm sorry, I'm so sorry, mutta Doctor Who parani minusta useamman pykälän kun Amy lähti. En tiedä mikä ihmeen trauma minulla hahmon kanssa oli, johtuiko se kenties siitä, että minua ärsytti että kymmenes kuoli yksin, peloissaan ja masentuneena, ja yhdestoista löysi sitten heti onnen. Sitä ei moni tiedä.
Amy ei ole ainut syy miksi luimistelin tälle uudelle Tohtorille koko viitos- ja kuutoskauden ajan. Minua suututti se, ettei yhdestoista muistuttanut persoonaltaan lainkaan kymmenettä (ja samalla yhdeksää, ainakin minusta kympillä ja ysillä on selkeästi samoja luonteenpiirteitä) Tämä Tohtori korostaa jatkuvasti eroavaisuuttaan ihmisistä. Kymppikin kyllä teki sitä, muttei niin kärkevästi ja selkeästi kuin tämä uusi. Ja tämä armottomuus. En vieläkään tahdo uskoa, että mies, joka teurastutti hiljaisuuden oliot ilman minkäänlaisia tunnontuskia, on se sama joka oli valmis räjäyttämään itsensä neuvottelumahdollisuudesta sontaralaisten kanssa. Kymmeneskin oli armoton, mutta vain silloin kun se viimeinen korsi katkaisi kamelin selän. Eli sillon, kun vihollinen ylitti rajan jolta ei ole paluuta. Tämä legendaarinen tekstinpätkä ehkä kuvaa parhaiten, mitä tarkoitan:

He's like fire and ice and rage
He's like the night and the storm and the heart of the sun.
He's ancient and forever.
He burns of the centre of time and can see the turn of the Universe...
And he's wonderfull.

– Bannakafalatta (ei varmistettu)