Minun mielestäni Tohtori on nyt tässä seiskakaudessa palannut vihdoin perusasioiden ääreen: lapset pelotellaan sohvatyynyn taakse piiloon, eikä turhia ihmissuhdejuonikuvioita ole (paino sanalla turhia).

Juuri noin pelottava Tohtori Whon pitää ollakin, ja ne onkin tarkoitus katsoa yhdessä koko perheen kanssa, että sinne isän tai äidin selän taakse voi mennä piiloon (tai vetää äidin käden silmien eteen ja raottaa sormia, että näkee kuitenkin ;-) )Claran mysteeri on ookoo. Nyt, kun pääpaino ei ole ihmissuhteissa, niin lapsetkin pääsevät oikein kunnolla taas nauttimaan turvallisesta pelosta: Tohtori kumppaneineen pelastaa päivän (ja Lontoon ja maailman).

Tuntuu, että viimeksi noin hauskaa on ollut tän uuden vuosituhannen Doctor Whossa viimeksi ysitohtorin kanssa ja kympin kauden alussa.

Amyn ja Roryn kaudet olivat rasittavia - lähinnä Amyn takia, Rory oli symppis, häneen pystyi samaistumaan (kuten aikoinaan Mickeyyn, joka oli suurinpiirtein kauhusta kankeana ensialkuun, ja loppujen lopuksi päätyi kahden universumin sankariksi).

Amun ja Roryn jaksoista osa oli sellaisia, että lapset eivät halunneet enää katsoa seuraavaa jaksoa (ja katsoivat kuitenkin), ne eivät olleen hauskoja sillä tavalla, että lapset olisivat saaneet niistä irti (ekalla katselukerralla) tarpeeksi. Ja minulta kyseltiin, että oletko katsonut, että miten ko. jakso päättyy, käykö siinä hyvin. Nyt seiskakauden jaksoista ei ole tullut tollaista kyselyä, ei ole kukaan ehtinyt kysellä, kun ovat niin tiukkan katsoneet ohjelmaa. (la ikähaarukka on meillä 5-13).

Ensi viikon jälkeen pääseekin sitten taas pihahommiin iltaisinkin, kun ei tarvitse istua lukemassa tekstityksiä.

– Bad Wolf (ei varmistettu)