Rose Tyler - uskovaisia ollaan täälläkin! Hassua sinänsä, en ole edes nähnyt kovin montaa Rosen jaksoa, mutta jo niistä välittyy se kaikki tunteiden kirjo, mikä Tohtorin ja Rosen suhteeseen kuuluu. Niin kuin laulussakin sanotaan, "juuri oikeenlaista kemiaa..." Ehdottomasti yksi television suurimmista rakkaustarinoista koskaan! Itkin itseni kuiviin Matkan päässä juuri tuossa samaisessa kohdassa Meow, puoleksi ilosta, puoliksi surusta. Ja Rose on jotenkin niin rakastettava hahmo jo itsessään, samanlainen tavistyttö kuin minäkin, joka sattumalta joutuu vetäistyksi valtavan isojen asioiden pariin. Kiehtovinta on juuri tämä Rosen kehittyminen sarjan edetessä: aluksi hän on naiivi, hämillään ja hukassa kaiken maailman kummajaisten joukossa ja Tohtorin huollettavissa ja pelastettavissa. Matkan päässä tapaamme aikuisen, itsenäistyneen naisen, joka kulkee pää pystyssä, itsevarmana kaaoksen täyttämillä kaduilla. Hän on ehkä hiukan kovettunut, jopa katkeroitunutkin rinnakkaisuniversumissa vietettyinä vuosina, mutta sisällä on yhä se sama hyväsydäminen, välittävä Rose Tyler, se joka vei Tohtorin sydämet (kyllä, ne molemmat) Rosen kasvutarina kiteytyy sinä hetkenä, kun Tardisin on uskottu tuhoutuneen ja Donnan kuolleen sen mukana. Se tapa millä Rose tarttuu Tohtoria kädestä. Hän tuntuu sanovan: "Älä pelkää, me selviämme tästä, sinä ja minä. Minä pidän sinusta huolta. Minä suojelen sinua surusi hetkenä."
Entäs Martha Jones, tuo aliarvostettu, parjattu kumppani? Vasta Marthan aikaan pääsin kunnolla sarjaan mukaan, ja minun mielestäni hän on omalla tavallaan ihan yhtä mahtava kuin Rose! Hän on ihastunut Tohtoriin, kyllä, mutta näyttikö hän sitä? Ei. Marthalla, mahtavalla Martha Jonesilla oli ylpeytensä, eikä hän kiehnännyt Tohtorin ympärillä, varsinkin kun näki, miten kovasti Tohtori ikävöi Rosea. Miten kärsivällisesti hän kuuntelikaan rakastamansa miehen puheita edeltäjästään! Koskaan hän ei kivahtanut: "Riittää jo siitä exästäsi puhuminen! Huomaa minut! Etkö näe, kuinka paljon sinua rakastan?" Ei Martha ole sellainen. Aidosti kiinnostuneena ja välittävänä hän kuunteli, kuinka Tohtori katseli haaveillen tyhjään ja muisteli Rosen kanssa viettämiään hetkiä. Ja muistelkaapa syytä miksi Martha lähti: hän halusi suojella itseään. Hän tiesi ettei Tohtori koskaan näkisi häntä sillä tavalla, joten hänen oli turha kiduttaa itseään. Se tekee Marthasta hyvin todentuntuisen ja inhimillisen kumppanin: juuri noin kai kuka tahansa itseään kunnioittava nainen tekisi?
Martha myös rakastaa ehdoitta perhettään, eikä halua jättää heitä Tohtorin takia. Häntä revitään kahtaalle: toisaalta planeettojen pelastaminen ja Tohtorin kanssa vietetty aika on ihmeellistä eivätkä sellaista koe kuin harvat ja valitut kerran elämässä, mutta päihittääkö sekään oma äidin, isän ja sisarusten rakkautta ja kiintymystä? Se on kysymys, johon Martha vastaa niin kuin uskoisin hyvin monen ihmisen lopulta vastaavan.
Ja jos kumppaneiden kyvykkyyttä taistelussa mitattaisiin, hätyyttelisi Martha varmasti kärkisijoja: kuinka moni on kaatanut Mestarin yhdellä ainokaisella sanalla? Asennekin on naisella kohdallaan, kohtaus on yksi eeppisimmistä ja cooleimmista hetkistä Tohtorin historiassa!
Jotkut valittavat Marthan romanssista Tohtoriin, että hän yritti viedä Rosen paikan. Kaikki epäilyt karisivat varmasti Matkan päässä, kun Martha näki Rosen. Niin hiljaa, niin liikuttuneena hän kuiskasi: "Hän löysi sinut." Sillä hetkellä aika moni varmasti tunsi piston sydämessään ja lähetti äänettömän anteeksipyynnön neiti Jonesille, ainakin toivon sitä hartaasti.
Ja Donna Noble, loistava, ihmeellinen Donna, universumin tärkein nainen. She is just... brilliant. Ei siihen muita sanoja ole, himputti vieköön! Hän oli kuin raikas tuulahdus (vai olisiko sittenkin raivoisa syysmyrsky) kaikkien ihastumisten ja sellaisten jälkeen. Donna ei halunnut rakkautta. Hän halusi vain parin (ei paritella, huom!) Hän paukautti Tohtorille aina suoraan mitä mieltä hänen toimistaan tai pukeutumistyylistään oli, hän huusi ja raivosi tälle ja irvaili tämän kukkakeppimäisyydestä. Sanalla sanoen hän oli Tohtorin paras ystävä. Heidänkin välilään oli "juuri oikeenlaista kemiaa", mutta se oli toisenlaista kun Tohtorilla oli Rosen kanssa. He olivat "vain" ystäviä. Donna näytti, ettei Tohtorin ja hänen kumppaninsa välillä tarvitse aina olla romanttista jännitettä. Ystävän kanssa voi jakaa juuri ne parhaat hetket, ne kaikista ikimuistoisimmat matkat ja seikkailut, joita muistellaan vielä River Songillekin.
Ja kaiken sen raivon ja huudon ja uhman takana oli nainen, joka ei uskonut olevansa tärkeä. Hän huusi maailmalle, koska kukaan ei kuunnellut. Kuka meistä ei olisi joskus tuntenut olevansa täysin turha ja yhdentekevä? Ja sitten Tohtori tulee ja sanoo, että olet loistava, sinä olet tärkeä.
Donnan loppu oli epäreilu. Minä itkin, olisin halunnut raivota ja paiskoa tavaroita ja huutaa, huutaa että miksi juuri Donnalle kävi noin? Miksi Donnalle, joka pelasti maailmoja ja joka vasta Tohtorin kanssa matkatessaan ymmärsi olevansa tärkein koskaan syntynyt nainen. Miksi juuri hänen kohtalonaan oli unohtaa? Sillä hetkellä vihasin RTD:ä enemmän kuin ketään muuta. Mutta ajatus Donnasta menestyvänä scifikirjailijana (lännen nopein: sata sanaa minuutissa!) tuo lohtua. Samoin tieto, että jossain tuolla Tyhjyyden tuolla puolen on mies, joka sanoo: "Isn't that wizard?"
Eli oikeastaan voisi sanoa, että rakastan sekä Rosea, Marthaa että Donnaa! Jokaisella on niin hyvät kuin huonot piirteensä, ja juuri niiden piirteiden tähden he ovat niin erilaisia, ja siksi minä olen heihin kaikkiin niin kiintynyt.
Tulipas tästä taas melkoinen romaani. Eläydynköhän nyt hitusen liikaa, kyse on sentään vain TV-sarjasta..?
maanantaina 12.08.2013
Rose Tyler - uskovaisia ollaan täälläkin! Hassua sinänsä, en ole edes nähnyt kovin montaa Rosen jaksoa, mutta jo niistä välittyy se kaikki tunteiden kirjo, mikä Tohtorin ja Rosen suhteeseen kuuluu. Niin kuin laulussakin sanotaan, "juuri oikeenlaista kemiaa..." Ehdottomasti yksi television suurimmista rakkaustarinoista koskaan! Itkin itseni kuiviin Matkan päässä juuri tuossa samaisessa kohdassa Meow, puoleksi ilosta, puoliksi surusta. Ja Rose on jotenkin niin rakastettava hahmo jo itsessään, samanlainen tavistyttö kuin minäkin, joka sattumalta joutuu vetäistyksi valtavan isojen asioiden pariin. Kiehtovinta on juuri tämä Rosen kehittyminen sarjan edetessä: aluksi hän on naiivi, hämillään ja hukassa kaiken maailman kummajaisten joukossa ja Tohtorin huollettavissa ja pelastettavissa. Matkan päässä tapaamme aikuisen, itsenäistyneen naisen, joka kulkee pää pystyssä, itsevarmana kaaoksen täyttämillä kaduilla. Hän on ehkä hiukan kovettunut, jopa katkeroitunutkin rinnakkaisuniversumissa vietettyinä vuosina, mutta sisällä on yhä se sama hyväsydäminen, välittävä Rose Tyler, se joka vei Tohtorin sydämet (kyllä, ne molemmat) Rosen kasvutarina kiteytyy sinä hetkenä, kun Tardisin on uskottu tuhoutuneen ja Donnan kuolleen sen mukana. Se tapa millä Rose tarttuu Tohtoria kädestä. Hän tuntuu sanovan: "Älä pelkää, me selviämme tästä, sinä ja minä. Minä pidän sinusta huolta. Minä suojelen sinua surusi hetkenä."
Entäs Martha Jones, tuo aliarvostettu, parjattu kumppani? Vasta Marthan aikaan pääsin kunnolla sarjaan mukaan, ja minun mielestäni hän on omalla tavallaan ihan yhtä mahtava kuin Rose! Hän on ihastunut Tohtoriin, kyllä, mutta näyttikö hän sitä? Ei. Marthalla, mahtavalla Martha Jonesilla oli ylpeytensä, eikä hän kiehnännyt Tohtorin ympärillä, varsinkin kun näki, miten kovasti Tohtori ikävöi Rosea. Miten kärsivällisesti hän kuuntelikaan rakastamansa miehen puheita edeltäjästään! Koskaan hän ei kivahtanut: "Riittää jo siitä exästäsi puhuminen! Huomaa minut! Etkö näe, kuinka paljon sinua rakastan?" Ei Martha ole sellainen. Aidosti kiinnostuneena ja välittävänä hän kuunteli, kuinka Tohtori katseli haaveillen tyhjään ja muisteli Rosen kanssa viettämiään hetkiä. Ja muistelkaapa syytä miksi Martha lähti: hän halusi suojella itseään. Hän tiesi ettei Tohtori koskaan näkisi häntä sillä tavalla, joten hänen oli turha kiduttaa itseään. Se tekee Marthasta hyvin todentuntuisen ja inhimillisen kumppanin: juuri noin kai kuka tahansa itseään kunnioittava nainen tekisi?
Martha myös rakastaa ehdoitta perhettään, eikä halua jättää heitä Tohtorin takia. Häntä revitään kahtaalle: toisaalta planeettojen pelastaminen ja Tohtorin kanssa vietetty aika on ihmeellistä eivätkä sellaista koe kuin harvat ja valitut kerran elämässä, mutta päihittääkö sekään oma äidin, isän ja sisarusten rakkautta ja kiintymystä? Se on kysymys, johon Martha vastaa niin kuin uskoisin hyvin monen ihmisen lopulta vastaavan.
Ja jos kumppaneiden kyvykkyyttä taistelussa mitattaisiin, hätyyttelisi Martha varmasti kärkisijoja: kuinka moni on kaatanut Mestarin yhdellä ainokaisella sanalla? Asennekin on naisella kohdallaan, kohtaus on yksi eeppisimmistä ja cooleimmista hetkistä Tohtorin historiassa!
Jotkut valittavat Marthan romanssista Tohtoriin, että hän yritti viedä Rosen paikan. Kaikki epäilyt karisivat varmasti Matkan päässä, kun Martha näki Rosen. Niin hiljaa, niin liikuttuneena hän kuiskasi: "Hän löysi sinut." Sillä hetkellä aika moni varmasti tunsi piston sydämessään ja lähetti äänettömän anteeksipyynnön neiti Jonesille, ainakin toivon sitä hartaasti.
Ja Donna Noble, loistava, ihmeellinen Donna, universumin tärkein nainen. She is just... brilliant. Ei siihen muita sanoja ole, himputti vieköön! Hän oli kuin raikas tuulahdus (vai olisiko sittenkin raivoisa syysmyrsky) kaikkien ihastumisten ja sellaisten jälkeen. Donna ei halunnut rakkautta. Hän halusi vain parin (ei paritella, huom!) Hän paukautti Tohtorille aina suoraan mitä mieltä hänen toimistaan tai pukeutumistyylistään oli, hän huusi ja raivosi tälle ja irvaili tämän kukkakeppimäisyydestä. Sanalla sanoen hän oli Tohtorin paras ystävä. Heidänkin välilään oli "juuri oikeenlaista kemiaa", mutta se oli toisenlaista kun Tohtorilla oli Rosen kanssa. He olivat "vain" ystäviä. Donna näytti, ettei Tohtorin ja hänen kumppaninsa välillä tarvitse aina olla romanttista jännitettä. Ystävän kanssa voi jakaa juuri ne parhaat hetket, ne kaikista ikimuistoisimmat matkat ja seikkailut, joita muistellaan vielä River Songillekin.
Ja kaiken sen raivon ja huudon ja uhman takana oli nainen, joka ei uskonut olevansa tärkeä. Hän huusi maailmalle, koska kukaan ei kuunnellut. Kuka meistä ei olisi joskus tuntenut olevansa täysin turha ja yhdentekevä? Ja sitten Tohtori tulee ja sanoo, että olet loistava, sinä olet tärkeä.
Donnan loppu oli epäreilu. Minä itkin, olisin halunnut raivota ja paiskoa tavaroita ja huutaa, huutaa että miksi juuri Donnalle kävi noin? Miksi Donnalle, joka pelasti maailmoja ja joka vasta Tohtorin kanssa matkatessaan ymmärsi olevansa tärkein koskaan syntynyt nainen. Miksi juuri hänen kohtalonaan oli unohtaa? Sillä hetkellä vihasin RTD:ä enemmän kuin ketään muuta. Mutta ajatus Donnasta menestyvänä scifikirjailijana (lännen nopein: sata sanaa minuutissa!) tuo lohtua. Samoin tieto, että jossain tuolla Tyhjyyden tuolla puolen on mies, joka sanoo: "Isn't that wizard?"
Eli oikeastaan voisi sanoa, että rakastan sekä Rosea, Marthaa että Donnaa! Jokaisella on niin hyvät kuin huonot piirteensä, ja juuri niiden piirteiden tähden he ovat niin erilaisia, ja siksi minä olen heihin kaikkiin niin kiintynyt.
Tulipas tästä taas melkoinen romaani. Eläydynköhän nyt hitusen liikaa, kyse on sentään vain TV-sarjasta..?
– Bannakafalatta (ei varmistettu)