HELLOOOO STONEHENGE!!!! (tuo kuulostaa vaan niin himputin hyvältä)
Jonkun kannattaisi varoa jotakuta ettei jollekulle vain käy huonosti jonkun suuttuessa jonkun laukoessa päättömiä aivoituksiaan jollekulle. ;)
Haluan TAAS kiittää eilisestä (tai parhaat hetkethän olivat jo tämän päivän puolella) oli ihan tajuttoman mahtavaa, me päihitetään kohta eeppisyydessä itse End of Time! Adric olit loistava kajahtaneena, suuruudenhulluna ja pelottavana Mestarina. Välillä juoksi ihan kylmiä väreitä selkää pitkin, olit niin uskottava! (itseasiassa hiukan liiankin uskottava... pitäisiköhän panikoida?)
Tohtorin rooli oli ihan molto benen hauska vetää, pääsi oikein kunnolla revittelemään!
Täällä eräs (ei siis joku) kyseli kerran lempipahista. Itselläni se on ehdottomasti itse Mestari! Se karisma, se silmien hullu kiilto, se hirvittävä, polttava raivo. Mestari on vain niin... mestarillinen. En osaa oikein muuta sanoa. Kaikkein kiehtovinta Mestarissa on hänen suhteensa Tohtoriin. He vihaavat ja rakastavat toisiaan samaan aikaan. He ovat saman kolikon kaksi puolta: yö ja päivä, hulluus ja selväjärkisyys, raivo ja rakkaus. Siinä he ovat, Gallifreyn viimeiset pojat, veljekset jotka eivät koskaan voi olla veljekset. He ovat yksin maailmassa, niin hirvittävän yksin, koska maailma ei ole tarpeeksi suuri heille kahdelle.
Heidän tuntemansa ystävyys, niin voimakas kuin lajinsa kahdella viimeisellä vain voi olla, kiteytyy End of Timen viime hetkillä. Se räjähtää sinä muutamana sekuntina, jona Tohtori kääntää selkänsä Rassilonin joukoille ja osoittaa Wilfredin pistoolilla Mestaria.
"Väistä."
Mestarin ilme, hänen silmiensä katse. Sillä hetkellä Tohtori ja Mestari ajattelevat samalla tavalla, heidän aivonsa naputtavat nanosekunnilleen samaan tahtiin.
Rassilon kohottaa kätensä. Tohtori seisoo suoraselkäisenä ja ylpeänä, hän tietää kuolevansa. Hän säteilee rauhaa, kuin hän olisi tehnyt sovinnon koko maailmankaikkeuden kanssa.
Mestari heittäytyy väliin. Hänen silmissään palaa raivo, sellainen raivo jota universumi ei ole vielä koskaan nähnyt. Vihdoinkin hän tiesi totuuden, vihdoinkin hän tiesi syyn henkilökohtaiseen helvettiinsä. Neljä kertaa hän iskee, hän laskee iskut huutaen, huutaen kaiken sen vuosisatojen tuskan ja pelon ja hulluuden, kaiken pahan minkä taukoamattomat rummut aiheuttivat. Hän pelastaa Tohtorin hengen, viimeisenä kiitoksenaan hän yrittää pelastaa Tohtorin hengen.
Nimimerkkistoori luvassa myöhemmin! Nyt kipitän katsomaan onko tätä nykyä hyvinkin eläväisessä chatissa ketään! :D
sunnuntaina 18.08.2013
HELLOOOO STONEHENGE!!!! (tuo kuulostaa vaan niin himputin hyvältä)
Jonkun kannattaisi varoa jotakuta ettei jollekulle vain käy huonosti jonkun suuttuessa jonkun laukoessa päättömiä aivoituksiaan jollekulle. ;)
Haluan TAAS kiittää eilisestä (tai parhaat hetkethän olivat jo tämän päivän puolella) oli ihan tajuttoman mahtavaa, me päihitetään kohta eeppisyydessä itse End of Time! Adric olit loistava kajahtaneena, suuruudenhulluna ja pelottavana Mestarina. Välillä juoksi ihan kylmiä väreitä selkää pitkin, olit niin uskottava! (itseasiassa hiukan liiankin uskottava... pitäisiköhän panikoida?)
Tohtorin rooli oli ihan molto benen hauska vetää, pääsi oikein kunnolla revittelemään!
Täällä eräs (ei siis joku) kyseli kerran lempipahista. Itselläni se on ehdottomasti itse Mestari! Se karisma, se silmien hullu kiilto, se hirvittävä, polttava raivo. Mestari on vain niin... mestarillinen. En osaa oikein muuta sanoa. Kaikkein kiehtovinta Mestarissa on hänen suhteensa Tohtoriin. He vihaavat ja rakastavat toisiaan samaan aikaan. He ovat saman kolikon kaksi puolta: yö ja päivä, hulluus ja selväjärkisyys, raivo ja rakkaus. Siinä he ovat, Gallifreyn viimeiset pojat, veljekset jotka eivät koskaan voi olla veljekset. He ovat yksin maailmassa, niin hirvittävän yksin, koska maailma ei ole tarpeeksi suuri heille kahdelle.
Heidän tuntemansa ystävyys, niin voimakas kuin lajinsa kahdella viimeisellä vain voi olla, kiteytyy End of Timen viime hetkillä. Se räjähtää sinä muutamana sekuntina, jona Tohtori kääntää selkänsä Rassilonin joukoille ja osoittaa Wilfredin pistoolilla Mestaria.
"Väistä."
Mestarin ilme, hänen silmiensä katse. Sillä hetkellä Tohtori ja Mestari ajattelevat samalla tavalla, heidän aivonsa naputtavat nanosekunnilleen samaan tahtiin.
Rassilon kohottaa kätensä. Tohtori seisoo suoraselkäisenä ja ylpeänä, hän tietää kuolevansa. Hän säteilee rauhaa, kuin hän olisi tehnyt sovinnon koko maailmankaikkeuden kanssa.
Mestari heittäytyy väliin. Hänen silmissään palaa raivo, sellainen raivo jota universumi ei ole vielä koskaan nähnyt. Vihdoinkin hän tiesi totuuden, vihdoinkin hän tiesi syyn henkilökohtaiseen helvettiinsä. Neljä kertaa hän iskee, hän laskee iskut huutaen, huutaen kaiken sen vuosisatojen tuskan ja pelon ja hulluuden, kaiken pahan minkä taukoamattomat rummut aiheuttivat. Hän pelastaa Tohtorin hengen, viimeisenä kiitoksenaan hän yrittää pelastaa Tohtorin hengen.
Nimimerkkistoori luvassa myöhemmin! Nyt kipitän katsomaan onko tätä nykyä hyvinkin eläväisessä chatissa ketään! :D
– Bannakafalatta (ei varmistettu)