Hello Stonehenge!
On ollut tosi kiva lukea tarinoita, miten itse kukin on Tardisin kyytiin päätynyt! Itse asiassa niin kiva, että päätin pitkästyttää teitä omallakin stoorillani! ;)
Siis, minun tieni Anonyymiksi Ajan lapseksi on ollut enemmän tai vähemmän mutkikas: ensi kosketukseni Tohtoriin tuli Ecclestonin aikakaudella. Olin siihen asti ollut paatunut fantasian kannattaja, enkä ollut koskaan suostunut koskemaan mihinkään scifiä muistuttavaan pitkällä tikullakaan! Ei siis ole ihme, että valtaosa jutuista viuhtoi minulta ohi korkealta ja kovaa:
"Minkä ihmeen takia se sohii tuota ovea sirisevällä taskulampulla? Oho, lukko aukesi. Kätevä peli."
"WTF? Puhelinkoppi, anteeksi? Miten ne oikein meinaa ahtautua... JUMALEISSUN! Se on isompi sisäpuolelta! Onko siinä huomaamaton laajennusloitsu?"
"Meisseli? Mistä ihme meisselistä ne puhuu?"
"Tohtori? Siis onko tuo motoristin näköinen heppu jonkin sortin lääkäri vai?"
Ecclestonilta en siis katsonut yhtään kokonaista jaksoa, koska en vain ymmärtänyt, mitä ruudussa puhuttiin, ja aina oli mukamas parempaa tekemistä. Ensimmäinen kokonainen jakso, jonka sitten katsoin, olikin sitten School´s reunion (hankalin mahdollinen jakso ensikertalaista ajatellen: koko jakso on vain yhtä viittausta Classic Who:hon)
"Minne se motoristi on hävinnyt?"
"Tohtori? Siis onko TUO Tohtori? Mitä hittoa, onko sen näyttelijä vaihtunut? Ja miksei tuo blondi edelleenkään kutsu sitä millään oikealla nimellä?"
"Robottikoira?"
"Siis tuo nainen on sen joku edellinen matkakumppani? MITEN VANHA TUO HEPPU OIKEIN ON????"
"Aaa, aika vanha. Rose (ensimmäinen nimi jonka opin!) voi viettää lopun ikänsä Tohtorin kanssa, mutta Tohtori ei voi viettää loppuikäänsä hänen kanssaan."
"ÄLYNVÄLÄYS! Tohtori ei taida olla ihminen ensinkään!"
"Mutta miksi häntä ei edelleenkään kutsuta oikealla nimellä?"
Sitten katsomisvuorossa olikin itse Doomsday! Silloin olin jo hitusen enemmän kartalla, hämmästelin ensin roskapöntön näköisiä arkkivihollisia. Vaikka en tajunnut edelleenkään neljäsosaakaan kaikesta... wibbly wobbly timey wimey-jutuista, olin silti murheen murtama Rosen ja Tohtorin jättäessä jäähyväiset.
Sitten tulikin Donna Noble hääpuvussaan (minä sanoin heti Donnan nähdessäni, että tuosta naisesta tulee vielä emäntä Tardisiin. Se tapahtui myöhemmin kuin odotin, mutta arvaatte varmaan millaista ylpeyttä ennustajankyvyistäni tunsin ;)), ja tajusin että Tohtori osaa myös olla pelottava niin halutessaan. Jaksoa Smith and Jones huomasin jo odottavani, ja tällöin opin jotain perustavanlaatuisen tärkeää Tohtorista: hänen varustukseensa kuuluu kaksi sydäntä!
Sitten tuli Shakespeare's code karkotaseineen, ja olin naimisissa sarjan kanssa. Tälle tielle sitten jäin matkaani taittamaan, ja täytyy sanoa että en ikinä arvannut, että scifisarja jonka jutuista en aluksi tajunnut hittoakaan, toisi mukaanaan näin paljon: niin valtavaa määrää naurua ja itkua, niin mahtavia TV-tapauksia.
Enkä olisi ikinä arvannut, että se toisi mukanaan myös uusia ystäviä! Kiitos kaikille mahtaville olevaisille täällä, ja Erityiskiitos Puska, Fanni, Pallo ja Papu, että olette olemassa ja että sain tutustua teihin vaikka näin netin välityksellä! En osaa enää edes kuvitella elämääni ilman teitä! Olette parhaita!
Ja kiitos myös jollekulle spacemanille, siitä että saat minut aina nauramaan vedet silmissä! Kumpa satuttaisiin chattiin taas samaan aikaan, voisin taas yrittää ampua sinua sädeaseella ;)
keskiviikkona 28.08.2013
Hello Stonehenge!
On ollut tosi kiva lukea tarinoita, miten itse kukin on Tardisin kyytiin päätynyt! Itse asiassa niin kiva, että päätin pitkästyttää teitä omallakin stoorillani! ;)
Siis, minun tieni Anonyymiksi Ajan lapseksi on ollut enemmän tai vähemmän mutkikas: ensi kosketukseni Tohtoriin tuli Ecclestonin aikakaudella. Olin siihen asti ollut paatunut fantasian kannattaja, enkä ollut koskaan suostunut koskemaan mihinkään scifiä muistuttavaan pitkällä tikullakaan! Ei siis ole ihme, että valtaosa jutuista viuhtoi minulta ohi korkealta ja kovaa:
"Minkä ihmeen takia se sohii tuota ovea sirisevällä taskulampulla? Oho, lukko aukesi. Kätevä peli."
"WTF? Puhelinkoppi, anteeksi? Miten ne oikein meinaa ahtautua... JUMALEISSUN! Se on isompi sisäpuolelta! Onko siinä huomaamaton laajennusloitsu?"
"Meisseli? Mistä ihme meisselistä ne puhuu?"
"Tohtori? Siis onko tuo motoristin näköinen heppu jonkin sortin lääkäri vai?"
Ecclestonilta en siis katsonut yhtään kokonaista jaksoa, koska en vain ymmärtänyt, mitä ruudussa puhuttiin, ja aina oli mukamas parempaa tekemistä. Ensimmäinen kokonainen jakso, jonka sitten katsoin, olikin sitten School´s reunion (hankalin mahdollinen jakso ensikertalaista ajatellen: koko jakso on vain yhtä viittausta Classic Who:hon)
"Minne se motoristi on hävinnyt?"
"Tohtori? Siis onko TUO Tohtori? Mitä hittoa, onko sen näyttelijä vaihtunut? Ja miksei tuo blondi edelleenkään kutsu sitä millään oikealla nimellä?"
"Robottikoira?"
"Siis tuo nainen on sen joku edellinen matkakumppani? MITEN VANHA TUO HEPPU OIKEIN ON????"
"Aaa, aika vanha. Rose (ensimmäinen nimi jonka opin!) voi viettää lopun ikänsä Tohtorin kanssa, mutta Tohtori ei voi viettää loppuikäänsä hänen kanssaan."
"ÄLYNVÄLÄYS! Tohtori ei taida olla ihminen ensinkään!"
"Mutta miksi häntä ei edelleenkään kutsuta oikealla nimellä?"
Sitten katsomisvuorossa olikin itse Doomsday! Silloin olin jo hitusen enemmän kartalla, hämmästelin ensin roskapöntön näköisiä arkkivihollisia. Vaikka en tajunnut edelleenkään neljäsosaakaan kaikesta... wibbly wobbly timey wimey-jutuista, olin silti murheen murtama Rosen ja Tohtorin jättäessä jäähyväiset.
Sitten tulikin Donna Noble hääpuvussaan (minä sanoin heti Donnan nähdessäni, että tuosta naisesta tulee vielä emäntä Tardisiin. Se tapahtui myöhemmin kuin odotin, mutta arvaatte varmaan millaista ylpeyttä ennustajankyvyistäni tunsin ;)), ja tajusin että Tohtori osaa myös olla pelottava niin halutessaan. Jaksoa Smith and Jones huomasin jo odottavani, ja tällöin opin jotain perustavanlaatuisen tärkeää Tohtorista: hänen varustukseensa kuuluu kaksi sydäntä!
Sitten tuli Shakespeare's code karkotaseineen, ja olin naimisissa sarjan kanssa. Tälle tielle sitten jäin matkaani taittamaan, ja täytyy sanoa että en ikinä arvannut, että scifisarja jonka jutuista en aluksi tajunnut hittoakaan, toisi mukaanaan näin paljon: niin valtavaa määrää naurua ja itkua, niin mahtavia TV-tapauksia.
Enkä olisi ikinä arvannut, että se toisi mukanaan myös uusia ystäviä! Kiitos kaikille mahtaville olevaisille täällä, ja Erityiskiitos Puska, Fanni, Pallo ja Papu, että olette olemassa ja että sain tutustua teihin vaikka näin netin välityksellä! En osaa enää edes kuvitella elämääni ilman teitä! Olette parhaita!
Ja kiitos myös jollekulle spacemanille, siitä että saat minut aina nauramaan vedet silmissä! Kumpa satuttaisiin chattiin taas samaan aikaan, voisin taas yrittää ampua sinua sädeaseella ;)
– Bannakafalatta (ei varmistettu)