SKARO VIEKÖÖN!!!!!
Kahva käy veriseen taistoon romaanikirjoitustaitojensa kunnian puolesta! XD
Jäärälle (Papu, you're absolutely BRILLIANT, en olisi itse ikinä keksinyt tuota ;)) Joo, olin aamulla helposti provosoitavalla päällä, koska kirjoitukset oli eilen ja ne menivät lahjakkaasti päin Skaroa (elleivät jopa Tyhjyyteen asti) ja hiukan *köh* kipakkaluontoisena ihmisenä oikein innostuin mahdollisuudesta ryhtyä riehumaan. En tarkoittanut viestiäni minään henkilökohtaisena hyökkäyksenä, vaikka seisonkin ylpeästi pää pystyssä mielipiteeni takana!
Nyt sitten saattaa olla että joku (ei se spaceman vaan ihan joku vaan) on saattanut jo vastata kysmysykseen kun tämä viesti ruutuun lävähtää, mutta vastaampa kuitenkin. Nimet Kahva (MINÄ!!!!), Puska, Papu ja Pallo ovat lyhykäisimmillään sanottuina sisäpiirivitsejä. Muut selittäkööt omien nimiensä tarinat jos tahtovat, minun nimeni tulee... ööö, itseasiassa en enää des muista kuka käytti Kahva-nimeä ensin, jotenkin minulla on kuitenkin mielikuva että Pallo olisi ollut se pioneeri. Alunperin minua kutsuttiin Bannaksi, mutta sitten eräs kirjoitti nimeni muodossa BannaKAHVAlatta, ja se Kahva jäi sitten siitä. Alunperin itseasiassa vihasin sitä väännöstä, mutta kun Aivovaurioiset Ajan lapsemme alkoivat kehitellä toinen toistaan järkyttävämpiä kutsumanimiä (Mansikkakahva nyt viimeisimpänä XD) niin totesinkin, että on se Kahva vaan ihan hyvä... ;)
Pelottavin jakso, hmmmmmmm... ensimmäisenä nyt tulisi mieleen the one and the only BLINK eli Älä räpäytä silmää! (teistä en tiedä, mutta tässä tapauksessa suomenkielinen nimi kuulostaa alkuperäistä coolimmalta) Olin vielä kohtuullisen aloitteleva whovian, ja enkelit olivat kaikessa yksinkertaisuudessaan aivan. Järkyttävän. Pelottavia. Vaikutelmaa muuten saattoi vielä tehostaa se, että oli pimeä ilta kun jaksoa Areenasta tillotin, ja olin aivan monttu avoinna että HUIIIIIIIIIIIIII! Enkeleistä tekee pelottavia juuri niiden näennäinen yksinkertaisuus. Nehän eivät varsinaisesti edes satuta sinua. Ne eivät ole rumiakaan. Mutta se tunne, kun enkeli on peittänyt kasvonsa... sitten räpäytät... enkeli on laskenut kätensä. Olisi tehnyt mieli juosta pöydän alle piiloon, mutta tuijotin ruutua kuin hypnotisoituna, ja pakko tunnustaa, että rakastin joka Skaron sekuntia siinä episodissa! Yksinkertaisesti yksi parhaimpia whon jaksoja koskaan.
Enkeliparat tosin tekivät melkoisen mahalaskun viitoskaudella Lihaa, verta - ja kiveä-jaksossa (ja sen jatko-osassa, en nyt vain tähän hätään muista nimeä) Se, että enkelien liikkuminen näytettiin, oli niin anteeksiantamaton virhe etten halua edes muistaa sitä! Olen pauhannut tästä aiheesta muuten ennekin, mutta ei mitään, haluan pauhata uudestaan. Enkelien pelottavuus perustui juuri siihen kammottavaan tosiasiaan, ettet voi nähdä, kun ne liikkuvat. They're fast, faster than you could believe. Ja sitten ne näytetään hyppimässä ympäriinsä kuin jotkut Skaron keijukaiset... Angel's take Manhattan sen sijaan, vaikkei ihan ylläkään enkelien ensiesiintymisen tasolle, on mielestäni aivan. Loistava. Enkeleille palautettiin niiden kammottavuus, kun räpäytit, kädet olivat siirtyneet pois kasvojen edestä, kun katsoit pois, patsas olikin toisin päin kuin aikaisemmin, kun käänsit selkäsi, enkeli oli kadonnut. Ja Pondien hyppy talon katolta oli dramaattinen, kaunis kohtaus, josta nostan tekijöille hattua. Ja vaikken koskaan Amylle lämmennytkään, mielestäni hänen ja Roryn lähtö oli hyvin koskettavasti toteutettu, ja ymmärrän, miksi jotkut sanoivat itkeneensä itsensä kuiviin.
Mutta mutta. Vielä Blinkiäkin enemmän minuun vaikutti jakso, jonka takia vierastin suihkussa käymistä ja kopa käsien pesemistä useamman päivän ajan.
Waters of Mars.
Jakso ei varsinaisesti ollut erityisen pelottava. Tarkoitan, että Vasthta nerada ja Midnightin nimetön hirviö saivat minut syömään kynteni nysiksi. Se oli vain jotenkin... järkyttävä. Shokeeraava, sanoisinko. Jo jakson alussa katsoja tiesi, ettei onnellista loppua tulisi. Tohtori ei saisi tällä kertaa auttaa. Juuri tuo teki jaksosta niin toivottoman: Tohtorin kyvyillä ei ollut mitään merkitystä. Kyse oli siitä, ettei hän saanut muuttaa historiaa. Hän ei voinut. Tehdä. Yhtään. Mitään. Jakso on yhtä eeppisen toivottomuuden itkuvirttä. Adelaide Brooken on kuoltava. Tohtori tietää sen, katsoja tietää sen. Naisen kuolema oli kirjoitettu tähtiin ennen hänen syntymäänsä. Kun Brooke lopulta tajuaa, minusta tuntui että hajoan siihen paikkaan. Miltä itsestä tuntuisi, jos ventovieras mies tulisi kertomaan sinulle kaiken lapsenlapsesi ja hänen jälkeläistensä elämästä, ja tuo sama mies kertoo sinulle, että sinun on räjäytettävö koko elämäntyösi ja työtoverisi ja itsesi siinä mukana, tai koko ihmiskunnan tulevaisuus muuttuu peruuttamattomasti. Sitä miettii vain, miten kukaan voi kestää sellaista taakkaa.
Kaikista hirvittävintä, kiduttavinta ja kestämättömintä seurattavaa on kuitenkin Tohtorin kujanjuoksu kohti tuhoa. Hän ajaa itse itsensä hajoamispisteeseen, kohti paikkaa josta ei palata. Kymmenes Tohtori kuolee pian, ja hän tekee sen hyvin murtuneena ja yksinäisenä miehenä. Asia, joka minut hajoamaan varmaan koko loppuikäni, mutta joka tuntuu silti jollain kierolla tavalla oikealta. Eeppisempää, suurempaa ja oikeampaa loppua kympille ei olisi ollut mahdollista kehittää, eikä vähempää hän olisi ansainnutkaan. Kymmenes kuoli kuten oli elänyt: liian nopeasti, epäitsekkäästi ja urhoolisesti.
This song ending, but story never ends, niinhän se meni?
Kaikin kaikkiaan, jos nyt jälkikäteen ryhdytään oikein tarkastelemaan kymmenennen Tohtorin elämää, sen sävy muuttui peruuttamattomasti Doomsdayn jälkeen. En ole juurikaan nähnyt kakkoskauden jaksoja, mutta niissä kymppi muistuttaa yllättävän paljon yhtätoista. Samanlainen poikamaisen innostus ja ehkä pikkuinen ylimielisyyskin vihollisen edessä, nauraminen vaaroille ja loppumattomalta tuntuva uteliaisuus. Luulen että se johtuu uudentumisesta: Tohtori on tohkeissaan maailmasta, joka näyttää aivan uudelta toisilla silmillä. Kun Tohtori menetti Rosen, jaksojen pohjavire muuttui surumieliseksi. Vaikka Tohtori koki iloisia, mahtavia hetkiä Marthan ja Donnan kanssa, vaikka hän nauroi täydestä sydämestään ja oli onnellinen, silti siellä jossain kummitteli aina se, että hän oli menettänyt naisen jota oli rakastanut. Kokonaisuudessaan kympistä tuli hyvinkin vakavamielinen ajoittain, eikä sitä miestä, joka hän Rosen kanssa oli, enää koskaan nähty.
Yhdessatoistakin on ollut havaittavissa samanlaista muutosta: viitoskaudella hän käyttäytyi välillä hyvinkin... no, kuin pelle ;) Pondien jälkeen yhdestoista on alkanut selkeästi vetää kympin vakavampaan suuntaan, vaikkei ihan sinne asti menekään. The Name of the Doctorissa tuli oikein de ja vu, kun Tohtori kiersi hautaansa ja puhui siitä. Samoin Ring of the Akhatenissa Tohtori oli sillä tavalla mukavan "yleismaallinen" ettei hän edustanut mitään tiettyä inkarnaatiota, vaan puhui tuskasta, joka koskettaa häntä jokaisessa muodossaan. Kumppanithan ovat inkarnaatioille melko henkilökohtaisia (näin ainakin minä olen asian ymmärtänyt!), vaikka jokainen Tohtorin kanssa matkustanut on Tohtorille aina tärkeä hänen persoonastaan ja ulkonäöstään riippumatta.
Mitäs muuta täällä ollaan keskusteltu sillä aikaa, kun olen hiimailut Laitostakin hirittävämmässä paikassa nimeltä koulu..? Pelottaa muuten kun lopulta läväytän tämän viestin tuohon, miten paljon tyypit ovat tänne ehtineet pälättää, aloitin tämän kirjoittamisen nimittäin puoli neljältä... XD
Tänään muten oli koulussa aika kamalaa, päässäni soi koko päivän I'm the Doctor, ja minun teki koko ajan hirmuisesti mieli hyräilä sitä. Arvatkaa, meinasinko mokata matikantunnilla, kun opettaja selitti vain jotain tehtävää, olin ihan ajatuksissani ja sävel oli jo purkautumassa ulos äänihuulistani, kun onneksi tiedostin missä oikein olin.. ;)
On muuten ollut virkistävää huomata, etteivät yhteisten fanitusten kohteet rajoitukaan vain Whon maailmaan! Alituinen valppaus, se on ohjenuorani myös Albuksen kaartin jäsenten kalastuksessa!
Joo, ja olisikohan tämä viesti NYT tarpeeksi pitkä..? Jos ei ole niin luovutan ja annan romaanikirjailija kruunun suosiolla Fannille, HETKEKSI. Siihen asti kun lepuuttelen sormeni kirjoituskuntoon ja isken takaisin... XD
tiistaina 17.09.2013
SKARO VIEKÖÖN!!!!!
Kahva käy veriseen taistoon romaanikirjoitustaitojensa kunnian puolesta! XD
Jäärälle (Papu, you're absolutely BRILLIANT, en olisi itse ikinä keksinyt tuota ;)) Joo, olin aamulla helposti provosoitavalla päällä, koska kirjoitukset oli eilen ja ne menivät lahjakkaasti päin Skaroa (elleivät jopa Tyhjyyteen asti) ja hiukan *köh* kipakkaluontoisena ihmisenä oikein innostuin mahdollisuudesta ryhtyä riehumaan. En tarkoittanut viestiäni minään henkilökohtaisena hyökkäyksenä, vaikka seisonkin ylpeästi pää pystyssä mielipiteeni takana!
Nyt sitten saattaa olla että joku (ei se spaceman vaan ihan joku vaan) on saattanut jo vastata kysmysykseen kun tämä viesti ruutuun lävähtää, mutta vastaampa kuitenkin. Nimet Kahva (MINÄ!!!!), Puska, Papu ja Pallo ovat lyhykäisimmillään sanottuina sisäpiirivitsejä. Muut selittäkööt omien nimiensä tarinat jos tahtovat, minun nimeni tulee... ööö, itseasiassa en enää des muista kuka käytti Kahva-nimeä ensin, jotenkin minulla on kuitenkin mielikuva että Pallo olisi ollut se pioneeri. Alunperin minua kutsuttiin Bannaksi, mutta sitten eräs kirjoitti nimeni muodossa BannaKAHVAlatta, ja se Kahva jäi sitten siitä. Alunperin itseasiassa vihasin sitä väännöstä, mutta kun Aivovaurioiset Ajan lapsemme alkoivat kehitellä toinen toistaan järkyttävämpiä kutsumanimiä (Mansikkakahva nyt viimeisimpänä XD) niin totesinkin, että on se Kahva vaan ihan hyvä... ;)
Pelottavin jakso, hmmmmmmm... ensimmäisenä nyt tulisi mieleen the one and the only BLINK eli Älä räpäytä silmää! (teistä en tiedä, mutta tässä tapauksessa suomenkielinen nimi kuulostaa alkuperäistä coolimmalta) Olin vielä kohtuullisen aloitteleva whovian, ja enkelit olivat kaikessa yksinkertaisuudessaan aivan. Järkyttävän. Pelottavia. Vaikutelmaa muuten saattoi vielä tehostaa se, että oli pimeä ilta kun jaksoa Areenasta tillotin, ja olin aivan monttu avoinna että HUIIIIIIIIIIIIII! Enkeleistä tekee pelottavia juuri niiden näennäinen yksinkertaisuus. Nehän eivät varsinaisesti edes satuta sinua. Ne eivät ole rumiakaan. Mutta se tunne, kun enkeli on peittänyt kasvonsa... sitten räpäytät... enkeli on laskenut kätensä. Olisi tehnyt mieli juosta pöydän alle piiloon, mutta tuijotin ruutua kuin hypnotisoituna, ja pakko tunnustaa, että rakastin joka Skaron sekuntia siinä episodissa! Yksinkertaisesti yksi parhaimpia whon jaksoja koskaan.
Enkeliparat tosin tekivät melkoisen mahalaskun viitoskaudella Lihaa, verta - ja kiveä-jaksossa (ja sen jatko-osassa, en nyt vain tähän hätään muista nimeä) Se, että enkelien liikkuminen näytettiin, oli niin anteeksiantamaton virhe etten halua edes muistaa sitä! Olen pauhannut tästä aiheesta muuten ennekin, mutta ei mitään, haluan pauhata uudestaan. Enkelien pelottavuus perustui juuri siihen kammottavaan tosiasiaan, ettet voi nähdä, kun ne liikkuvat. They're fast, faster than you could believe. Ja sitten ne näytetään hyppimässä ympäriinsä kuin jotkut Skaron keijukaiset... Angel's take Manhattan sen sijaan, vaikkei ihan ylläkään enkelien ensiesiintymisen tasolle, on mielestäni aivan. Loistava. Enkeleille palautettiin niiden kammottavuus, kun räpäytit, kädet olivat siirtyneet pois kasvojen edestä, kun katsoit pois, patsas olikin toisin päin kuin aikaisemmin, kun käänsit selkäsi, enkeli oli kadonnut. Ja Pondien hyppy talon katolta oli dramaattinen, kaunis kohtaus, josta nostan tekijöille hattua. Ja vaikken koskaan Amylle lämmennytkään, mielestäni hänen ja Roryn lähtö oli hyvin koskettavasti toteutettu, ja ymmärrän, miksi jotkut sanoivat itkeneensä itsensä kuiviin.
Mutta mutta. Vielä Blinkiäkin enemmän minuun vaikutti jakso, jonka takia vierastin suihkussa käymistä ja kopa käsien pesemistä useamman päivän ajan.
Waters of Mars.
Jakso ei varsinaisesti ollut erityisen pelottava. Tarkoitan, että Vasthta nerada ja Midnightin nimetön hirviö saivat minut syömään kynteni nysiksi. Se oli vain jotenkin... järkyttävä. Shokeeraava, sanoisinko. Jo jakson alussa katsoja tiesi, ettei onnellista loppua tulisi. Tohtori ei saisi tällä kertaa auttaa. Juuri tuo teki jaksosta niin toivottoman: Tohtorin kyvyillä ei ollut mitään merkitystä. Kyse oli siitä, ettei hän saanut muuttaa historiaa. Hän ei voinut. Tehdä. Yhtään. Mitään. Jakso on yhtä eeppisen toivottomuuden itkuvirttä. Adelaide Brooken on kuoltava. Tohtori tietää sen, katsoja tietää sen. Naisen kuolema oli kirjoitettu tähtiin ennen hänen syntymäänsä. Kun Brooke lopulta tajuaa, minusta tuntui että hajoan siihen paikkaan. Miltä itsestä tuntuisi, jos ventovieras mies tulisi kertomaan sinulle kaiken lapsenlapsesi ja hänen jälkeläistensä elämästä, ja tuo sama mies kertoo sinulle, että sinun on räjäytettävö koko elämäntyösi ja työtoverisi ja itsesi siinä mukana, tai koko ihmiskunnan tulevaisuus muuttuu peruuttamattomasti. Sitä miettii vain, miten kukaan voi kestää sellaista taakkaa.
Kaikista hirvittävintä, kiduttavinta ja kestämättömintä seurattavaa on kuitenkin Tohtorin kujanjuoksu kohti tuhoa. Hän ajaa itse itsensä hajoamispisteeseen, kohti paikkaa josta ei palata. Kymmenes Tohtori kuolee pian, ja hän tekee sen hyvin murtuneena ja yksinäisenä miehenä. Asia, joka minut hajoamaan varmaan koko loppuikäni, mutta joka tuntuu silti jollain kierolla tavalla oikealta. Eeppisempää, suurempaa ja oikeampaa loppua kympille ei olisi ollut mahdollista kehittää, eikä vähempää hän olisi ansainnutkaan. Kymmenes kuoli kuten oli elänyt: liian nopeasti, epäitsekkäästi ja urhoolisesti.
This song ending, but story never ends, niinhän se meni?
Kaikin kaikkiaan, jos nyt jälkikäteen ryhdytään oikein tarkastelemaan kymmenennen Tohtorin elämää, sen sävy muuttui peruuttamattomasti Doomsdayn jälkeen. En ole juurikaan nähnyt kakkoskauden jaksoja, mutta niissä kymppi muistuttaa yllättävän paljon yhtätoista. Samanlainen poikamaisen innostus ja ehkä pikkuinen ylimielisyyskin vihollisen edessä, nauraminen vaaroille ja loppumattomalta tuntuva uteliaisuus. Luulen että se johtuu uudentumisesta: Tohtori on tohkeissaan maailmasta, joka näyttää aivan uudelta toisilla silmillä. Kun Tohtori menetti Rosen, jaksojen pohjavire muuttui surumieliseksi. Vaikka Tohtori koki iloisia, mahtavia hetkiä Marthan ja Donnan kanssa, vaikka hän nauroi täydestä sydämestään ja oli onnellinen, silti siellä jossain kummitteli aina se, että hän oli menettänyt naisen jota oli rakastanut. Kokonaisuudessaan kympistä tuli hyvinkin vakavamielinen ajoittain, eikä sitä miestä, joka hän Rosen kanssa oli, enää koskaan nähty.
Yhdessatoistakin on ollut havaittavissa samanlaista muutosta: viitoskaudella hän käyttäytyi välillä hyvinkin... no, kuin pelle ;) Pondien jälkeen yhdestoista on alkanut selkeästi vetää kympin vakavampaan suuntaan, vaikkei ihan sinne asti menekään. The Name of the Doctorissa tuli oikein de ja vu, kun Tohtori kiersi hautaansa ja puhui siitä. Samoin Ring of the Akhatenissa Tohtori oli sillä tavalla mukavan "yleismaallinen" ettei hän edustanut mitään tiettyä inkarnaatiota, vaan puhui tuskasta, joka koskettaa häntä jokaisessa muodossaan. Kumppanithan ovat inkarnaatioille melko henkilökohtaisia (näin ainakin minä olen asian ymmärtänyt!), vaikka jokainen Tohtorin kanssa matkustanut on Tohtorille aina tärkeä hänen persoonastaan ja ulkonäöstään riippumatta.
Mitäs muuta täällä ollaan keskusteltu sillä aikaa, kun olen hiimailut Laitostakin hirittävämmässä paikassa nimeltä koulu..? Pelottaa muuten kun lopulta läväytän tämän viestin tuohon, miten paljon tyypit ovat tänne ehtineet pälättää, aloitin tämän kirjoittamisen nimittäin puoli neljältä... XD
Tänään muten oli koulussa aika kamalaa, päässäni soi koko päivän I'm the Doctor, ja minun teki koko ajan hirmuisesti mieli hyräilä sitä. Arvatkaa, meinasinko mokata matikantunnilla, kun opettaja selitti vain jotain tehtävää, olin ihan ajatuksissani ja sävel oli jo purkautumassa ulos äänihuulistani, kun onneksi tiedostin missä oikein olin.. ;)
On muuten ollut virkistävää huomata, etteivät yhteisten fanitusten kohteet rajoitukaan vain Whon maailmaan! Alituinen valppaus, se on ohjenuorani myös Albuksen kaartin jäsenten kalastuksessa!
Joo, ja olisikohan tämä viesti NYT tarpeeksi pitkä..? Jos ei ole niin luovutan ja annan romaanikirjailija kruunun suosiolla Fannille, HETKEKSI. Siihen asti kun lepuuttelen sormeni kirjoituskuntoon ja isken takaisin... XD
– Bannakafalatta (ei varmistettu)