Tänne on jo tullut useampi hieno analyysi juhlajaksosta, ja nyt tulee kauan lupaamani oma arvioni. Arvioin tässä samassa Day of The Doctorin, The Five(ish) Doctors Reboot-spesiaalin sekä An Adventure In Space And Time-dokkarin. Spesiaalin olen nähnyt kaksi kertaa ja nuo muut kerran.
Ja heti alkuun varoituksen sana: TÄMÄ VIESTI SISÄLTÄÄ SPOILEREITA! ÄLÄ LUE ELLET OLE NÄHNYT YLLÄ MAINITTUJA TEOKSIA. Käytännön yksinkertaisuuden vuoksi, olen jakanut viestin sopivasti kolmeen osaan, jotta jokainen voi valita mitä haluaa lukea ja milloin.
Ja tämä on sitten PIIIIIIIIITTKKKÄÄÄÄÄ viesti, joten olkaa varuillanne! Tätä tuli kirjoitettua aika kauan, ja olisin voinut sanoa vieläkin enemmän.
Saatan tehdä näistä myös videoversiot. Sen lisäksi löydätte tämän samaisen viestin myös blogiltani: http://theollaonasiaa.blogspot.fi
Nyt lähdetään! Allons-y!
****
The Day of The Doctor oli jakso, jota odotin innolla. Se on ensimmäinen useamman Tohtorin jakso, jonka näen ja siten myös ensimmäinen juhlajakso. Minusta on kiehtovaa, että saan kokea 50-vuotisjuhlajakson ihan itse, oikeana päivänä miljoonien muiden fanien kanssa. Mutta vastasiko jakso odotuksiani?
Kyllä ja ei. Voin heti aluksi todeta, että suurimmalta osin Tohtorin päivä osoittautui mainioksi jaksoksi, mahdollisesti jopa parhaimmaksi jonka olen tähän päivään asti nähnyt. Mutta siinä oli omat ongelmansa, niin kuin Steven Moffatin jaksoissa yleensäkin.
Katsotaanpa ensin jakson tarinaa. Moffat teki mainiosti näyttämällä meille sen, josta jäimme paitsi sinä aikana, kun Doctor Who oli tauolla 90-luvulla. Kahdeksan vuoden odottelun jälkeen saimme vihdoinkin nähdä, mitä Aikasodassa tapahtui. Yllätyin kuitenkin, ettei Aikasota ollut laajemmin esillä. Day of The Doctor kulkee oikeastaan kahta eri juonipolkua: se mitä tapahtui Aikasodassa ja zygonien yritys valloittaa maailma. Ja tästä pääsemmekin jakson ensimmäiseen ongelmaan.
Jos jaksossa on kaksi juonta on suotavaa, että molemmat saataisiin päätökseen. Ja vielä tärkeämpää on, että juonilla oikeasti on jokin merkitys jaksossa. Aikasota-juoni toimi, sillä oli suuri merkitys (palaan siihen pian) ja se saatiin mainiosti päätökseen. Mutta sitä samaa ei voi sanoa jakson sivujuonesta. Kun ensimmäisen kerran kuulin, että jaksossa on zygoneita olin ihmeissäni. Miksi Moffat käyttää monstereita jotka ovat esiintyneet vain kerran 70-luvulla eivätkä edes ole mitenkään ikonisia dalekien tai kybermiesten tapaan? Tiedän, että Doctor Who-jaksossa on oltava jokin hirviö, mutta eikös dalekit olisi riittäneet? Pidän zygonien konseptista ja siihenhän Moffat ei koskenut. En kuitenkaan pidä siitä, että ne ovat jaksossa vain, koska jaksossa pitää olla jokin hirviö.
Ajatelkaa nyt! Mitä hyötyä zygoneista oikeastaan oli? Koko jakson ajan ne vain muuttivat ulkonäköään ja tuhosivat paikkoja, mutta niillä ei ollut mitään tekemistä minkään muun kanssa. Zygonit auttoivat vain esittelemään meille Kympin ja antoivat Tohtoreille idean taulujen käyttämisestä kahden eri maailman pelastamiseksi. Vielä pahempikin rikos on, että kyseisten olentojen tarinan kaari jätettiin tyystin kesken. Mustassa Arkistossa heidän muistinsa pyyhittiin, mutta saimme nähdä, että ainakin Osgoodit tiesivät keitä he olivat. Ja sitten zygonit unohdettiin kokonaan. Ei maailmanvalloitusta, ei ratkaisua. Ei edes minkäänlaista mainintaa. Jos juonta ei ehdi saada loppuun jakson aikana voi yhtä hyvin jättää sen pois kokonaan. Minulle tuli sellainen tunne, että Moffat piti sen vain mukana koska muuten jaksosta olisi tullut liian lyhyt, koska hän ei ollut keksinyt Aikasotaan enää mitään muuta. Alussa idea toimi, mutta loppu on vain potaskaa.
Tässä vaiheessa sanon vielä, että en myöskään oikein pitänyt jakson alusta. Miten Tohtori ja Clara pääsivät pois Tohtorin aikavirrasta? Sitä ei olisi tarvinnut näyttää, mutta jokin maininta tai viittaus siihen olisi voinut olla hyvä, jotta tiedettäisiin, että missä mennään.
Pääjuoni sen sijaan toimi. Se keskittyi oikeastaan vain sodan viimeiseen päivään, ja hyvä niin. Tässähän ei sentään ole kysymys mistään sotajaksosta. Minusta myös juonen loppuratkaisu oli hyvin kekseliäs. Täysin looginen ratkaisu, jota kukaan (tietääkseni) ei etukäteen keksinyt ehdottaa spekuloidessa jaksosta. Loppuratkaisu mahdollistaan
sarjan muuttamisen ja viemisen uuteen suuntaan pilaamatta aikaisempien vuosien tarinankerrontaa. Nyt tiedämme siis, mitä Tohtori tulee tekemään tulevaisuudessa. Hän etsii planeettansa, kunnes voi onnellisesti eläköityä (palaan tähänkin pian). Tohtorilla on nyt päämäärä, niin kuin meille luvattiin. Se, että Tohtori unohti urotekonsa oli ehkä hiukan halpa tapa säilyttää jatkuvuus edellisten kausien kanssa, mutta myös ainoa tapa tehdä se.
Ja sitten hiukan näyttelijöistä. Matt Smith ja Jenna Coleman toimivat tuttuun tyylin, ilman suurempia ongelmia. Claran hahmoa ei hirveästi syvennetty, mutta sen voi hyvin jättää seuraavaan kauteen.
En tiedä, johtuuko se Moffatin tavasta käsikirjoittaa, Yhdentoista läsnäolosta, David Tennantin unohtamisesta tai mistä, mutta minusta tuntui, ettei Kymppi ollut ihan oma itsensä. Hän vaikutti väsyneemmältä ja epäkohteliaammalta kuin ennen. Minä en saanut sitä tunnetta, että edessäni seisoo nyt Kymppi. Hän vaikutti ihan erilaiselta, enkä pitänyt siitä. Oikeastaan vasta jakson lopussa, kun Kympillä oli pitkä takkinsa taas yllä, hän oli suurin piirtein niin kuin ennenkin.
Billie Piper on hyvä näyttelijä, mutta en ole koskaan pitänyt Rosesta (sen selittäminen jääköön toiseen kertaan). Siksi olenkin iloinen, että hän ei näytellyt Rosea tässä jaksossa. Piper teki ehkä parhaimman suorituksensa Doctor Who:ssa juuri tässä jaksossa. Hän toimi Sotatohtorin mentorina ja tärkeänä moraalisena henkenä. Kohtaus, jossa Sotatohtori tapaa Hetken ensimmäisen kerran on kuin kopio Joulutarinan perusjuonesta; vanha mies joka vihaa joulua tapaa tulevien ja menneiden joulujen aaveen, joka näyttää hänelle, mitä hänen pitää nähdä muuttaakseen hänen näkemystään. Kuulostaako tutulta? Moffat on jopa käyttänyt kyseistä tarinaa kerran aikaisemmin (vuoden 2010 jouluspesiaalissa A Christmas Carol).
Eniten minuun iski kuitenkin John Hurt. Porukan ehdottomasti kokenein näyttelijä teki legendaarisine lausahduksineen ja karheine äänineen suuren vaikutuksen minuun. Harmi vain, ettei häntä nähdä enempää. Ajatelkaa, jos olisimme nähneet hänen seikkailujaan 90-luvulla! Pidin erityisesti hänen tavastaan kritisoida ”nuorempia” Tohtoreita, etenkin kolmikon ensimmäisessä yhteisessä kohtauksessa. Minusta on myös hienoa, että juuri hänestä tehtiin se suurin ja rohkein kaikista Tohtorin inkarnaatioista. Hän oli se, joka pelasti Gallifreyn sodan aikana tuholta.
Kate Stewartin näkisin mieluusti uutena Brigadierinä ja kuningatar Elisabet tarjosi mukavaa vastapainoa Kympille. Mutta toivon, ettei Osgoodista tule säännöllisesti ilmestyvää hahmoa. Jokin hänessä ärsytti minua, mutta en tiedä tarkalleen mikä.
The Day of The Doctor tarjosi tietenkin myös lukuisa viittauksia ohjelman historiaan ja fanien hellimistä. Oli kiva bongata kaikki tutut lausahdukset ja muut viittaukset, mutta tietyissä kohdissa tuntui, etteivät klassiset lausahdukset tulleet näyttelijöiden suista oikein luonnostaan. Monet lausahdukset tuntuivat selvästi päälle liimatuilta (kuten Kympin kommentti Yhdentoista Tardiksesta), ikään kuin ne olisivat mukana vain viittauksen vuoksi. Ylipäätään voin kuitenkin todeta, että tässä on yksi hauskimmista Doctor Who-jaksoista, jonka olen nähnyt. Kympin ja Yhdentoista kamppailuja oli hulvatonta seurata ja koko sellikohtaus, joka päättyy Claran sisääntuloon, sai minut melkein putoamaan tuolilta. Dialogi kaikkine vitseineen ja viisaine lausahduksineen on siis mainiota työtä Moffatilta.
Musiikki oli mahtipontista ja tunnelmallista (vaikkei yhtään uusia biisejä soinutkaan) ja jakso oli visuaalisesti erittäin hyvän näköinen, ehdottomasti yksi parhaimmista (olisi ollut kiva nähdä, miltä se näyttää 3D:nä). Toimintaa oli sopivasti eikä missään vaiheessa tuntunut siltä, että jakso olisi ylipitkä. Se tuntui itse asiassa hiukan liian lyhyeltä. Kymmenen lisäminuuttia olisi voinut riittää esimerkiksi potaskajuonen selvittämiseen. Jakso oli taidokkaasti kuvattu ja leikkauskin oli hiukan erilainen kuin ennen. Se ei ihan tuntunut samalta kuin aikaisempia kausia katsottaessa, mutta toimi ihan hyvin kuitenkin.
Olen kiitollinen Moffatille siitä, että hän antoi vastauksia kysymyksiin, muutti Doctor Who:n historiaa ja antoi sille uuden määränpään. Sotatohtori on nyt virallinen osa sarjan kaanonia, Kasin ja Ysin välinen Tohtori. Tohtori ei tuhonnutkaan Gallifreyta, vaan pelasti sen. Ja jatkossa lähdemme siis etsimään sitä.
Oli kiva nähdä kaikki Tohtorit mukana. Peter Capaldin ilmestyessä ruutuun putosin tuolilta oikeasti. Minun oli pakko pysäyttää jakso ja hengittää syvään pari kertaa. Oh you, Moffat! Tuo sekunnin kohtaus oli melkeinpä koko jakson paras hetki.
Sitten oli lopun kirsikka kakun päällä: Tom Bakerin mainio cameo (josta tiesin jo etukäteen). Hän jäi vielä mysteeriksi, mutta ilmeisesti hän oli olevinaan Tohtorin tuleva inkarnaatio, joka eläköityi lempi-inkarnaationsa näköisenä. Tämä voisi olla mahdollinen alustus siihen, miksi Capaldi näyttää niin tutulta! Tohtori voisi siis valita ulkonäkönsä (niin kuin Kakkonen teki). Ja tiedättekös mitä tämä tarkoitta? Doctor Who:n on jatkuttava ikuisesti. Tom Baker on 79-vuotias. Hän tulee ennen pitkään kuolemaan. Se tarkoittaa sitä, että emme koskaan tule näkemään sitä inkarnaatiota, joka näyttää Tom Bakerilta ja eläköityy! Bakerin lämminhenkinen suoritus antoi jaksolle pehmeän päätöksen ja rakensi oivan aasinsillan jatkolle.
No niin, ehkä minun olisi nyt aika lopettaa, sillä tästä viestistä on tulossa mammutin kokoinen. The Day of the Doctor jätti kaikkine ongelmineen siis ihan hyvän maun suuhun. En pitänyt Kympistä enkä jakson sivujuonesta mutta muuten tässä oli viihdyttävä, hauska ja ehdottomasti juhlavan mahtipontinen jakso, joka juhlii sarjan 50-vuotista taivalta mainiosti. Tunnelma oli katossa koko ajan ja jakso ylitti odotukseni . Jään innolla odottamaan joulujaksoa ja Capaldin debyyttiä!
****
Kuten jo aiemmin kirjoitin, olen oikeastaan iloinen, ettei Moffat laittanut lisää Tohtoreita suuriin rooleihin The Day of The Doctoriin. Kaikki saivat kuitenkin olla mukana, joskin vain lyhyinä cameoina. En olisi kuitenkaan hyväksynyt klassisen sarjan Tohtoreiden laiminlyömistä 50-vuotisjuhlinnoissa. Heitä on kuitenkin kiittäminen, että meillä ylipäätään on 50-vuotiusjuhlat tämä vuonna! Siksi olenkin erittäin iloinen, että Moffat päätti auttaa Peter Davisonia tämän omassa 50-vuotisspesiaalissa: The Five(ish) Doctors Reboot!
Puolen tunnin pläjäyksellä ei ole mitään tekemistä itse sarjan kaanonin kanssa. Se on tarina, joka sijoittuu meidän maailmaamme, eikä katsojan kannata odottaa monstereita, äänimeisseleitä tai loputonta toimintaa. The Five(ish) Doctors Reboot on ihan toista luokkaa. Sitä voisi melkein kutsua mokumentiksi tai parodiaksi. Komediaa viljellään sanojen ja tekojen avulla, ja etenkin koko Cardiffiin sijoittuva kohta on vaan niin hulvaton. Tätä katsoessa saa oikeasti nauraa!
Tohtoreita jaksossa kuitenkin riittää – ja nimenomaan niitä vanhempia Tohtoreita, joilla ei ollut mitään tekemistä itse 50-vuotisjakson kanssa. Päärooleissa nähdään Tohtorit 5-7, eli Peter Davison, Colin Baker sekä Sylvester McCoy. Tom Bakerin ääni on mukana lyhyesti yhdessä kohtauksessa ja Paul McGann tekee niin ikään nopean cameon (he ovat molemmat saaneet kunnian olla mukana ”virallisissa” 50-vuotisjaksoissa, joten heidän roolinsa ovat siksi pienet).
Peter Davison on mainio käsikirjoittaja ja ohjaaja. The Five(ish) Doctors Reboot sisältää hulppeaa huumoria alusta loppuun. Huumori pulppuaa pinnalle puhtaasti itseironiana. Kaikilla jakson näyttelijöillä on kyky nauraa itselleen ja tuoda itsestään sen nolomman puolen esiin. Ja se tekee koko jaksosta aidon ja maanläheisen.
The Five(ish) Doctors Reboot muista kuitenkin myös viitata sarjan menneisyyteen. Mukana pienemmissä rooleissa on suuri määrä sarjan entisiä companioneita, mikä antaakin oivan mahdollisuuden bongata oma lempparina joukosta. Lisäksi esimerkiksi edellinen showrunner Russel ”The” Davies saa oman roolin jaksossa.
Yllätyin suuresti nähdessäni Steven Moffatin jakson ”konnan” roolissa. Mieshän osaa näytellä! Ja minkäs muunkaan roolin hän saa, kun sen tyypillisen ilkeän käsikirjoittajan ja vastaavan tuottajan roolin. Kyseessä on selvästi Davisonin näkökulma Moffatista, tuosta ilkeästä miehestä, joka ei päästä vanhoja Tohtoreita spesiaaliansa. Hauska ja kaikin puolin toimiva ratkaisu.
Kaikki jakson pienet cameot tekevät siitä vain maukkaamman; John Barrowman, Matt Smith, David Tennant, Peter Jackson, Ian McKellen…
Minun on erittäin vaikea valita suosikkiani jakson pääkolmikosta. Peter Davsion on se rohkea ja aloitteellinen johtaja, joka ei kuitenkaan tiedä mitä tekee. Sellaisia henkilöitä tulee aina sääli. Toisaalta, Colin Baker on ”musta lammas”; Tohtori, joka epätoivoisesti yrittää saada muiden hyväksynnän ja olla muiden Tohtorien arvoinen. Ja sitten on Sylvester McCoy, joka käy ikuista kamppailua itsensä kanssa ja siitä, valitseeko hän Doctor Who:n vaiko Hobitin? Tässä kamppailussa minun on ehkä pakko valita McCoy. Hän on jotenkin se hauskin ja mehevin kaikista kolmesta päähenkilöstä.
Tästä jäi ylipäätään erittäin hyvä maku suuhun. The Five Doctors Reboot on jakso, jonka jokaisen on nähtävä henkilökohtaisesti. Se on oiva jatke The Day of the Doctorille ja mainio tribuutti sarjan menneisyydelle. BBC voisi jopa tuottaa tästä oman menestyksekkään komediasarjan. Minä ainakin katsoisin!
****
Ennen kuin näin An Adventure In Space And Time-dokumentin tunsin David Bradleyn ainoastaan Harry Potterien pelottavana Vorona sekä Doctor Who:n seitsemännen kauden Dinosaurs In A Spaceship-jakson Solomonina. Molemmista suorituksista jäi sellainen kuva, että Bradley tekee vain iljettäviä ja konnamaisia rooleja. No, sitten näin Mark Gatissin taidokkaasti käsikirjoittaman dokkarin, ja käsitykseni muuttui oitis.
En tunne Classic Who:ta kovinkaan hyvin, joten ajattelin että tämä sarjan alkuvuosista kertova dokkari voisi opettaa minulle paljon uutta sarjan alkuajoista. An Adventure In Space And Time osoittautui kuitenkin paljon muuksikin. Opettavan dokumentin lisäksi se tarjosi myös ikimuistoisen katselukokemuksen, jollaista en ole kokenut minkään muun dokumentin parissa. Olin liimautunut ruutuun koko puolentoista tunnin ajan.
Bradley tekee elämänsä roolin William Hartnellina. Hän on niin pelottavan saman näköinen, että voisin vannoa hänen olevan sama mies. Hän kuulostaa ja näyttää täysin samalta. Kaikki muutkin näyttelijät on valittu hyvin tarkasti vastaamaan alkuperäisiä henkilöitä. Näyttelijät hoitavat roolinsa hyvin, mutta Bradley jättää kyllä muut varjoonsa. Hänen uskomattoman tarkka ja moniulotteinen tulkinta tuosta äreästä mutta hyväsydämisestä miehestä pitäisi palkita monellakin palkinnolla.
Sitten on se hieno musiikki, nerokkaat alkutekstit (ja klassinen avauskohtaus) ja se koko 60-luvun tunnelma, joka on taidokkaasti maalattu tapahtumien ympärille. Dokumentti käy läpi tuotannon tunnetuimpia vaiheita, ja saamme jopa nähdä uusia versioita tutuista kohtauksista (kuten Tohtorin jäähyväispuhe Susanille). Samalla näemme, miten Hartnellin rakkaus roolia kohtaan vahvistuu ja kuinka mies itse rapistuu. Kohtaus lasten kanssa puistossa on koskettava ja Hartnellin ”I don’t wanna go!” on raastava. Ja kaiken tämän Bradley suorittaa sadan prosentin uskottavuudella.
Dokumentti ei tunnu ylipitkältä, eikä se missään vaiheessa luisu liian nopeasti eteenpäin. Se vangitsee juuri ne tärkeimmät hetket sarjan alkuvuosista. Suurimman osan ajasta en edes tajunnut istuvani huoneessani 2000-luvulla. 1960-luvun ilmapiiri oli käsin kosketeltava.
Samalla sain ihmetellä tuotantoryhmän sinnikkyyttä. Verity Lambert osoitti kykynsä ensimmäisenä naispuolisena tuottajana BBC:llä. Waris Hussein piti pään kylmänä, vaikka kaikki ei aina toiminutkaan suunnitelmien mukaan. Ja Hartnell teki roolistaan oman, vaikka epäilikin aluksi. Ja se teki hänestä uuden miehen. Dokumentti ei siis ainoastaan valista meitä sarjan alkuvuosista, se tarjoaa myös tärkeitä opetuksia ja hyödyllisiä näkökulmia elämästä ja sen vaikeista vaiheista.
Yhdessä The Day of the Doctorin kanssa An Adventure In Space And Time on mainio tapa juhlistaa Doctor Who:n 50-vuotisjuhlia. Taidokkaasti kirjoitettu, aidosti näytelty ja uskottavasti kuvattu elokuva jääköön ikuiseksi muistoksi tämän mainion sarjan historiasta ja William Hartnellin suuresta ja vaikeasta tehtävästä tehdä Doctor Who:sta maailman pitkäikäisin scifi-sarja!
****
Noin, se oli nyt siinä. Saatan tosiaan tehdä nämä vielä toisessakin muodossa jossain vaiheessa, kunhan saan koeviikon päätökseen. Toivottavasti piditte! Olisi minulla ehkä muitakin mielipiteitä (ja syventäviäkin) mutta en nyt halunnut tehdä tästä viestistä vieläkin pitempää. Voin sitten keskustella niistä myöhemmin tai vaikka tuoda uusia puolia esiin videoversioissa.
maanantaina 25.11.2013
Viimeinen Jäärä on täällä taas!
Tänne on jo tullut useampi hieno analyysi juhlajaksosta, ja nyt tulee kauan lupaamani oma arvioni. Arvioin tässä samassa Day of The Doctorin, The Five(ish) Doctors Reboot-spesiaalin sekä An Adventure In Space And Time-dokkarin. Spesiaalin olen nähnyt kaksi kertaa ja nuo muut kerran.
Ja heti alkuun varoituksen sana: TÄMÄ VIESTI SISÄLTÄÄ SPOILEREITA! ÄLÄ LUE ELLET OLE NÄHNYT YLLÄ MAINITTUJA TEOKSIA. Käytännön yksinkertaisuuden vuoksi, olen jakanut viestin sopivasti kolmeen osaan, jotta jokainen voi valita mitä haluaa lukea ja milloin.
Ja tämä on sitten PIIIIIIIIITTKKKÄÄÄÄÄ viesti, joten olkaa varuillanne! Tätä tuli kirjoitettua aika kauan, ja olisin voinut sanoa vieläkin enemmän.
Saatan tehdä näistä myös videoversiot. Sen lisäksi löydätte tämän samaisen viestin myös blogiltani: http://theollaonasiaa.blogspot.fi
Nyt lähdetään! Allons-y!
****
The Day of The Doctor oli jakso, jota odotin innolla. Se on ensimmäinen useamman Tohtorin jakso, jonka näen ja siten myös ensimmäinen juhlajakso. Minusta on kiehtovaa, että saan kokea 50-vuotisjuhlajakson ihan itse, oikeana päivänä miljoonien muiden fanien kanssa. Mutta vastasiko jakso odotuksiani?
Kyllä ja ei. Voin heti aluksi todeta, että suurimmalta osin Tohtorin päivä osoittautui mainioksi jaksoksi, mahdollisesti jopa parhaimmaksi jonka olen tähän päivään asti nähnyt. Mutta siinä oli omat ongelmansa, niin kuin Steven Moffatin jaksoissa yleensäkin.
Katsotaanpa ensin jakson tarinaa. Moffat teki mainiosti näyttämällä meille sen, josta jäimme paitsi sinä aikana, kun Doctor Who oli tauolla 90-luvulla. Kahdeksan vuoden odottelun jälkeen saimme vihdoinkin nähdä, mitä Aikasodassa tapahtui. Yllätyin kuitenkin, ettei Aikasota ollut laajemmin esillä. Day of The Doctor kulkee oikeastaan kahta eri juonipolkua: se mitä tapahtui Aikasodassa ja zygonien yritys valloittaa maailma. Ja tästä pääsemmekin jakson ensimmäiseen ongelmaan.
Jos jaksossa on kaksi juonta on suotavaa, että molemmat saataisiin päätökseen. Ja vielä tärkeämpää on, että juonilla oikeasti on jokin merkitys jaksossa. Aikasota-juoni toimi, sillä oli suuri merkitys (palaan siihen pian) ja se saatiin mainiosti päätökseen. Mutta sitä samaa ei voi sanoa jakson sivujuonesta. Kun ensimmäisen kerran kuulin, että jaksossa on zygoneita olin ihmeissäni. Miksi Moffat käyttää monstereita jotka ovat esiintyneet vain kerran 70-luvulla eivätkä edes ole mitenkään ikonisia dalekien tai kybermiesten tapaan? Tiedän, että Doctor Who-jaksossa on oltava jokin hirviö, mutta eikös dalekit olisi riittäneet? Pidän zygonien konseptista ja siihenhän Moffat ei koskenut. En kuitenkaan pidä siitä, että ne ovat jaksossa vain, koska jaksossa pitää olla jokin hirviö.
Ajatelkaa nyt! Mitä hyötyä zygoneista oikeastaan oli? Koko jakson ajan ne vain muuttivat ulkonäköään ja tuhosivat paikkoja, mutta niillä ei ollut mitään tekemistä minkään muun kanssa. Zygonit auttoivat vain esittelemään meille Kympin ja antoivat Tohtoreille idean taulujen käyttämisestä kahden eri maailman pelastamiseksi. Vielä pahempikin rikos on, että kyseisten olentojen tarinan kaari jätettiin tyystin kesken. Mustassa Arkistossa heidän muistinsa pyyhittiin, mutta saimme nähdä, että ainakin Osgoodit tiesivät keitä he olivat. Ja sitten zygonit unohdettiin kokonaan. Ei maailmanvalloitusta, ei ratkaisua. Ei edes minkäänlaista mainintaa. Jos juonta ei ehdi saada loppuun jakson aikana voi yhtä hyvin jättää sen pois kokonaan. Minulle tuli sellainen tunne, että Moffat piti sen vain mukana koska muuten jaksosta olisi tullut liian lyhyt, koska hän ei ollut keksinyt Aikasotaan enää mitään muuta. Alussa idea toimi, mutta loppu on vain potaskaa.
Tässä vaiheessa sanon vielä, että en myöskään oikein pitänyt jakson alusta. Miten Tohtori ja Clara pääsivät pois Tohtorin aikavirrasta? Sitä ei olisi tarvinnut näyttää, mutta jokin maininta tai viittaus siihen olisi voinut olla hyvä, jotta tiedettäisiin, että missä mennään.
Pääjuoni sen sijaan toimi. Se keskittyi oikeastaan vain sodan viimeiseen päivään, ja hyvä niin. Tässähän ei sentään ole kysymys mistään sotajaksosta. Minusta myös juonen loppuratkaisu oli hyvin kekseliäs. Täysin looginen ratkaisu, jota kukaan (tietääkseni) ei etukäteen keksinyt ehdottaa spekuloidessa jaksosta. Loppuratkaisu mahdollistaan
sarjan muuttamisen ja viemisen uuteen suuntaan pilaamatta aikaisempien vuosien tarinankerrontaa. Nyt tiedämme siis, mitä Tohtori tulee tekemään tulevaisuudessa. Hän etsii planeettansa, kunnes voi onnellisesti eläköityä (palaan tähänkin pian). Tohtorilla on nyt päämäärä, niin kuin meille luvattiin. Se, että Tohtori unohti urotekonsa oli ehkä hiukan halpa tapa säilyttää jatkuvuus edellisten kausien kanssa, mutta myös ainoa tapa tehdä se.
Ja sitten hiukan näyttelijöistä. Matt Smith ja Jenna Coleman toimivat tuttuun tyylin, ilman suurempia ongelmia. Claran hahmoa ei hirveästi syvennetty, mutta sen voi hyvin jättää seuraavaan kauteen.
En tiedä, johtuuko se Moffatin tavasta käsikirjoittaa, Yhdentoista läsnäolosta, David Tennantin unohtamisesta tai mistä, mutta minusta tuntui, ettei Kymppi ollut ihan oma itsensä. Hän vaikutti väsyneemmältä ja epäkohteliaammalta kuin ennen. Minä en saanut sitä tunnetta, että edessäni seisoo nyt Kymppi. Hän vaikutti ihan erilaiselta, enkä pitänyt siitä. Oikeastaan vasta jakson lopussa, kun Kympillä oli pitkä takkinsa taas yllä, hän oli suurin piirtein niin kuin ennenkin.
Billie Piper on hyvä näyttelijä, mutta en ole koskaan pitänyt Rosesta (sen selittäminen jääköön toiseen kertaan). Siksi olenkin iloinen, että hän ei näytellyt Rosea tässä jaksossa. Piper teki ehkä parhaimman suorituksensa Doctor Who:ssa juuri tässä jaksossa. Hän toimi Sotatohtorin mentorina ja tärkeänä moraalisena henkenä. Kohtaus, jossa Sotatohtori tapaa Hetken ensimmäisen kerran on kuin kopio Joulutarinan perusjuonesta; vanha mies joka vihaa joulua tapaa tulevien ja menneiden joulujen aaveen, joka näyttää hänelle, mitä hänen pitää nähdä muuttaakseen hänen näkemystään. Kuulostaako tutulta? Moffat on jopa käyttänyt kyseistä tarinaa kerran aikaisemmin (vuoden 2010 jouluspesiaalissa A Christmas Carol).
Eniten minuun iski kuitenkin John Hurt. Porukan ehdottomasti kokenein näyttelijä teki legendaarisine lausahduksineen ja karheine äänineen suuren vaikutuksen minuun. Harmi vain, ettei häntä nähdä enempää. Ajatelkaa, jos olisimme nähneet hänen seikkailujaan 90-luvulla! Pidin erityisesti hänen tavastaan kritisoida ”nuorempia” Tohtoreita, etenkin kolmikon ensimmäisessä yhteisessä kohtauksessa. Minusta on myös hienoa, että juuri hänestä tehtiin se suurin ja rohkein kaikista Tohtorin inkarnaatioista. Hän oli se, joka pelasti Gallifreyn sodan aikana tuholta.
Kate Stewartin näkisin mieluusti uutena Brigadierinä ja kuningatar Elisabet tarjosi mukavaa vastapainoa Kympille. Mutta toivon, ettei Osgoodista tule säännöllisesti ilmestyvää hahmoa. Jokin hänessä ärsytti minua, mutta en tiedä tarkalleen mikä.
The Day of The Doctor tarjosi tietenkin myös lukuisa viittauksia ohjelman historiaan ja fanien hellimistä. Oli kiva bongata kaikki tutut lausahdukset ja muut viittaukset, mutta tietyissä kohdissa tuntui, etteivät klassiset lausahdukset tulleet näyttelijöiden suista oikein luonnostaan. Monet lausahdukset tuntuivat selvästi päälle liimatuilta (kuten Kympin kommentti Yhdentoista Tardiksesta), ikään kuin ne olisivat mukana vain viittauksen vuoksi. Ylipäätään voin kuitenkin todeta, että tässä on yksi hauskimmista Doctor Who-jaksoista, jonka olen nähnyt. Kympin ja Yhdentoista kamppailuja oli hulvatonta seurata ja koko sellikohtaus, joka päättyy Claran sisääntuloon, sai minut melkein putoamaan tuolilta. Dialogi kaikkine vitseineen ja viisaine lausahduksineen on siis mainiota työtä Moffatilta.
Musiikki oli mahtipontista ja tunnelmallista (vaikkei yhtään uusia biisejä soinutkaan) ja jakso oli visuaalisesti erittäin hyvän näköinen, ehdottomasti yksi parhaimmista (olisi ollut kiva nähdä, miltä se näyttää 3D:nä). Toimintaa oli sopivasti eikä missään vaiheessa tuntunut siltä, että jakso olisi ylipitkä. Se tuntui itse asiassa hiukan liian lyhyeltä. Kymmenen lisäminuuttia olisi voinut riittää esimerkiksi potaskajuonen selvittämiseen. Jakso oli taidokkaasti kuvattu ja leikkauskin oli hiukan erilainen kuin ennen. Se ei ihan tuntunut samalta kuin aikaisempia kausia katsottaessa, mutta toimi ihan hyvin kuitenkin.
Olen kiitollinen Moffatille siitä, että hän antoi vastauksia kysymyksiin, muutti Doctor Who:n historiaa ja antoi sille uuden määränpään. Sotatohtori on nyt virallinen osa sarjan kaanonia, Kasin ja Ysin välinen Tohtori. Tohtori ei tuhonnutkaan Gallifreyta, vaan pelasti sen. Ja jatkossa lähdemme siis etsimään sitä.
Oli kiva nähdä kaikki Tohtorit mukana. Peter Capaldin ilmestyessä ruutuun putosin tuolilta oikeasti. Minun oli pakko pysäyttää jakso ja hengittää syvään pari kertaa. Oh you, Moffat! Tuo sekunnin kohtaus oli melkeinpä koko jakson paras hetki.
Sitten oli lopun kirsikka kakun päällä: Tom Bakerin mainio cameo (josta tiesin jo etukäteen). Hän jäi vielä mysteeriksi, mutta ilmeisesti hän oli olevinaan Tohtorin tuleva inkarnaatio, joka eläköityi lempi-inkarnaationsa näköisenä. Tämä voisi olla mahdollinen alustus siihen, miksi Capaldi näyttää niin tutulta! Tohtori voisi siis valita ulkonäkönsä (niin kuin Kakkonen teki). Ja tiedättekös mitä tämä tarkoitta? Doctor Who:n on jatkuttava ikuisesti. Tom Baker on 79-vuotias. Hän tulee ennen pitkään kuolemaan. Se tarkoittaa sitä, että emme koskaan tule näkemään sitä inkarnaatiota, joka näyttää Tom Bakerilta ja eläköityy! Bakerin lämminhenkinen suoritus antoi jaksolle pehmeän päätöksen ja rakensi oivan aasinsillan jatkolle.
No niin, ehkä minun olisi nyt aika lopettaa, sillä tästä viestistä on tulossa mammutin kokoinen. The Day of the Doctor jätti kaikkine ongelmineen siis ihan hyvän maun suuhun. En pitänyt Kympistä enkä jakson sivujuonesta mutta muuten tässä oli viihdyttävä, hauska ja ehdottomasti juhlavan mahtipontinen jakso, joka juhlii sarjan 50-vuotista taivalta mainiosti. Tunnelma oli katossa koko ajan ja jakso ylitti odotukseni . Jään innolla odottamaan joulujaksoa ja Capaldin debyyttiä!
****
Kuten jo aiemmin kirjoitin, olen oikeastaan iloinen, ettei Moffat laittanut lisää Tohtoreita suuriin rooleihin The Day of The Doctoriin. Kaikki saivat kuitenkin olla mukana, joskin vain lyhyinä cameoina. En olisi kuitenkaan hyväksynyt klassisen sarjan Tohtoreiden laiminlyömistä 50-vuotisjuhlinnoissa. Heitä on kuitenkin kiittäminen, että meillä ylipäätään on 50-vuotiusjuhlat tämä vuonna! Siksi olenkin erittäin iloinen, että Moffat päätti auttaa Peter Davisonia tämän omassa 50-vuotisspesiaalissa: The Five(ish) Doctors Reboot!
Puolen tunnin pläjäyksellä ei ole mitään tekemistä itse sarjan kaanonin kanssa. Se on tarina, joka sijoittuu meidän maailmaamme, eikä katsojan kannata odottaa monstereita, äänimeisseleitä tai loputonta toimintaa. The Five(ish) Doctors Reboot on ihan toista luokkaa. Sitä voisi melkein kutsua mokumentiksi tai parodiaksi. Komediaa viljellään sanojen ja tekojen avulla, ja etenkin koko Cardiffiin sijoittuva kohta on vaan niin hulvaton. Tätä katsoessa saa oikeasti nauraa!
Tohtoreita jaksossa kuitenkin riittää – ja nimenomaan niitä vanhempia Tohtoreita, joilla ei ollut mitään tekemistä itse 50-vuotisjakson kanssa. Päärooleissa nähdään Tohtorit 5-7, eli Peter Davison, Colin Baker sekä Sylvester McCoy. Tom Bakerin ääni on mukana lyhyesti yhdessä kohtauksessa ja Paul McGann tekee niin ikään nopean cameon (he ovat molemmat saaneet kunnian olla mukana ”virallisissa” 50-vuotisjaksoissa, joten heidän roolinsa ovat siksi pienet).
Peter Davison on mainio käsikirjoittaja ja ohjaaja. The Five(ish) Doctors Reboot sisältää hulppeaa huumoria alusta loppuun. Huumori pulppuaa pinnalle puhtaasti itseironiana. Kaikilla jakson näyttelijöillä on kyky nauraa itselleen ja tuoda itsestään sen nolomman puolen esiin. Ja se tekee koko jaksosta aidon ja maanläheisen.
The Five(ish) Doctors Reboot muista kuitenkin myös viitata sarjan menneisyyteen. Mukana pienemmissä rooleissa on suuri määrä sarjan entisiä companioneita, mikä antaakin oivan mahdollisuuden bongata oma lempparina joukosta. Lisäksi esimerkiksi edellinen showrunner Russel ”The” Davies saa oman roolin jaksossa.
Yllätyin suuresti nähdessäni Steven Moffatin jakson ”konnan” roolissa. Mieshän osaa näytellä! Ja minkäs muunkaan roolin hän saa, kun sen tyypillisen ilkeän käsikirjoittajan ja vastaavan tuottajan roolin. Kyseessä on selvästi Davisonin näkökulma Moffatista, tuosta ilkeästä miehestä, joka ei päästä vanhoja Tohtoreita spesiaaliansa. Hauska ja kaikin puolin toimiva ratkaisu.
Kaikki jakson pienet cameot tekevät siitä vain maukkaamman; John Barrowman, Matt Smith, David Tennant, Peter Jackson, Ian McKellen…
Minun on erittäin vaikea valita suosikkiani jakson pääkolmikosta. Peter Davsion on se rohkea ja aloitteellinen johtaja, joka ei kuitenkaan tiedä mitä tekee. Sellaisia henkilöitä tulee aina sääli. Toisaalta, Colin Baker on ”musta lammas”; Tohtori, joka epätoivoisesti yrittää saada muiden hyväksynnän ja olla muiden Tohtorien arvoinen. Ja sitten on Sylvester McCoy, joka käy ikuista kamppailua itsensä kanssa ja siitä, valitseeko hän Doctor Who:n vaiko Hobitin? Tässä kamppailussa minun on ehkä pakko valita McCoy. Hän on jotenkin se hauskin ja mehevin kaikista kolmesta päähenkilöstä.
Tästä jäi ylipäätään erittäin hyvä maku suuhun. The Five Doctors Reboot on jakso, jonka jokaisen on nähtävä henkilökohtaisesti. Se on oiva jatke The Day of the Doctorille ja mainio tribuutti sarjan menneisyydelle. BBC voisi jopa tuottaa tästä oman menestyksekkään komediasarjan. Minä ainakin katsoisin!
****
Ennen kuin näin An Adventure In Space And Time-dokumentin tunsin David Bradleyn ainoastaan Harry Potterien pelottavana Vorona sekä Doctor Who:n seitsemännen kauden Dinosaurs In A Spaceship-jakson Solomonina. Molemmista suorituksista jäi sellainen kuva, että Bradley tekee vain iljettäviä ja konnamaisia rooleja. No, sitten näin Mark Gatissin taidokkaasti käsikirjoittaman dokkarin, ja käsitykseni muuttui oitis.
En tunne Classic Who:ta kovinkaan hyvin, joten ajattelin että tämä sarjan alkuvuosista kertova dokkari voisi opettaa minulle paljon uutta sarjan alkuajoista. An Adventure In Space And Time osoittautui kuitenkin paljon muuksikin. Opettavan dokumentin lisäksi se tarjosi myös ikimuistoisen katselukokemuksen, jollaista en ole kokenut minkään muun dokumentin parissa. Olin liimautunut ruutuun koko puolentoista tunnin ajan.
Bradley tekee elämänsä roolin William Hartnellina. Hän on niin pelottavan saman näköinen, että voisin vannoa hänen olevan sama mies. Hän kuulostaa ja näyttää täysin samalta. Kaikki muutkin näyttelijät on valittu hyvin tarkasti vastaamaan alkuperäisiä henkilöitä. Näyttelijät hoitavat roolinsa hyvin, mutta Bradley jättää kyllä muut varjoonsa. Hänen uskomattoman tarkka ja moniulotteinen tulkinta tuosta äreästä mutta hyväsydämisestä miehestä pitäisi palkita monellakin palkinnolla.
Sitten on se hieno musiikki, nerokkaat alkutekstit (ja klassinen avauskohtaus) ja se koko 60-luvun tunnelma, joka on taidokkaasti maalattu tapahtumien ympärille. Dokumentti käy läpi tuotannon tunnetuimpia vaiheita, ja saamme jopa nähdä uusia versioita tutuista kohtauksista (kuten Tohtorin jäähyväispuhe Susanille). Samalla näemme, miten Hartnellin rakkaus roolia kohtaan vahvistuu ja kuinka mies itse rapistuu. Kohtaus lasten kanssa puistossa on koskettava ja Hartnellin ”I don’t wanna go!” on raastava. Ja kaiken tämän Bradley suorittaa sadan prosentin uskottavuudella.
Dokumentti ei tunnu ylipitkältä, eikä se missään vaiheessa luisu liian nopeasti eteenpäin. Se vangitsee juuri ne tärkeimmät hetket sarjan alkuvuosista. Suurimman osan ajasta en edes tajunnut istuvani huoneessani 2000-luvulla. 1960-luvun ilmapiiri oli käsin kosketeltava.
Samalla sain ihmetellä tuotantoryhmän sinnikkyyttä. Verity Lambert osoitti kykynsä ensimmäisenä naispuolisena tuottajana BBC:llä. Waris Hussein piti pään kylmänä, vaikka kaikki ei aina toiminutkaan suunnitelmien mukaan. Ja Hartnell teki roolistaan oman, vaikka epäilikin aluksi. Ja se teki hänestä uuden miehen. Dokumentti ei siis ainoastaan valista meitä sarjan alkuvuosista, se tarjoaa myös tärkeitä opetuksia ja hyödyllisiä näkökulmia elämästä ja sen vaikeista vaiheista.
Yhdessä The Day of the Doctorin kanssa An Adventure In Space And Time on mainio tapa juhlistaa Doctor Who:n 50-vuotisjuhlia. Taidokkaasti kirjoitettu, aidosti näytelty ja uskottavasti kuvattu elokuva jääköön ikuiseksi muistoksi tämän mainion sarjan historiasta ja William Hartnellin suuresta ja vaikeasta tehtävästä tehdä Doctor Who:sta maailman pitkäikäisin scifi-sarja!
****
Noin, se oli nyt siinä. Saatan tosiaan tehdä nämä vielä toisessakin muodossa jossain vaiheessa, kunhan saan koeviikon päätökseen. Toivottavasti piditte! Olisi minulla ehkä muitakin mielipiteitä (ja syventäviäkin) mutta en nyt halunnut tehdä tästä viestistä vieläkin pitempää. Voin sitten keskustella niistä myöhemmin tai vaikka tuoda uusia puolia esiin videoversioissa.
Eipä tässä muuta: SE ON GERONIMOOOOOOOOOOOOOOO!
– The Last Doctor (ei varmistettu)