Olen vielä 70-luvulla syntynyt ja osaan kaivata muutamaa ruiskukkaa pellon laidassa. En kaipaa ruiskukkamerta, mutta jo silloin näin noiden pienten sinisten etappien merkityksen kauppa-autolle hiekkatietä käveltäessä. Sitä jaksoi yksinkertaisesti paremmin, kun tien vierellä oli kaunista katseltavaa ja lapsenkin silmin hyvin tavoitettavaa.
Osaan kaivata edelleen, että jokaisen kulman, metsänreunan, niityn, pellon takaa löytyisi jotain uutta ihmeteltävää. Kaipaan lillukoita, kissankäpäliä, metsämansikoita, tervakukkia eli mäkitervakoita ja kihokkeja.
Heinäpeltoja ja kukkaniittyjä. Muutakin kuin horsmaa, koiranputkea, metsäkurjenpolvea ja siankärsämöä. Tämän päivän koululaisten on helppo oppia lajeja, kun ei ole runsauden pulaa, mutta valikoima jää varsin suppeaksi. Minä opin sentään tuntemaan muutaman. Ja sainkin biologian opettajaltani Mirja Liljestrandilta sudenkorennon siiven vihon koristukseksi. Harva kokee sitä Anttilan keväthuumauksen omaista riemua. Kun ei ole mistä iloita, huolet korostuvat entisestään.
On ilmeisesti aina pakko ylittää nykyään se raja, että pääsee takaisin noihin maisemiin tai sitten katsottava kameran silmäniskujen tuottamia neliömäisiä kuvia perhealbumissa kirjahyllyssä. Vaikka vanhempani eivät olleet valokuvaajia, saivat hekin ikuistettua jotain. Sitten voi tietysti paeta muistoihin. Lapsuuden mielikuvitushahmoihin, jotka touhusivat metsässä ja soittelivat sormipaisukarveella päällystettyjä kalkuttimiaan. Pitivät metsän asiat kunnossa.
Jos ei halua uppoutua muistoihin tai katsella haalistuneita kuvia, eikä ole mahdollisuutta tällä kertaa rohkaista mieltään ja lähteä rajan taa. Voi istua turvallisesti ja mukavasti sohvalla ja katsella P. Saarion kauniita ja koskettavia kuvia mm. Laatokalta ja muualtakin rajantakaisesta luonnosta, sielunmaisemista sekä kulttuurista. Minä ainakin liikutun.
Otsikkoon viittaavassa kuvassa istun Ruskealan kylässä voikukkakylvyssä ja teen seppelettä kesällä 2007. Olen palaamassa ensimmäiseltä pyhiinvaellusmatkaltani Valamosta ja olen yhtäkkiä tullut osaksi valokuvaa. Valamossa oli hoidetumpia ja hoitamattomampia maisemia aikamatkailijalle valittavana 1800-luvulta 50-luvulle. Sellaisia näkee lähinnä enää vain taidemuseoissa.
Rajan takana on mahdollista nähdä aikakerroksia, siellä luontoa on säästynyt, kun metsäteollisuuden ym. suuret kourat ovat haroneet kömpelösti vähän sieltä ja täältä talouden ym. suureita väistellen ja niiaillen.
Myös luonto rajan takana on ollut kourille suurempi pala ja väliin on jäänyt tarpeeksi iso epämääräinen kappale yllätyksellistä metsäluontoa ym. Tämän huomasin ja yritin hämmentyneenä huomioni ja oivallukseni pukea sanoiksi metsäylioppilaana Pohjois-Suomen kurssilla 1995, kun ylitimme rajan jossain Kostamuksen tienoilla. Siellä oli helvetti, mutta siellä oli samalla paratiisi. Otan mieluummin molemmat kerralla kuin jatkuvan piinaavan odotuksen. Raja merkitsee ristiriitoja. Totta kai. Olinhan herkkänä ja kokevana järkyttynytkin, muistan erityisesti pihkanjuoksutuksen ja tuon kammottavan kaivoskombinaatin.
Olen realisti, mutta myös optimisti, esteetikko ja mystikko. Luonnonystävä. Ja toivoisin olevani myös toimija, en vain ajattelija pohtija sekä suunnittelija. Uskon, että kun jossain jotain on, niin sen säilyttäminen on helpompaa kuin palauttaa jotain jonnekin, mistä se on jo aikaa sitten menetetty. Ja jonkun tehtävä on näyttää, että sitä vielä on!
Suomessakin on ihan kivoja metsiä, mutta ne ovat kokijan ja varmaan jo tämän päivän tai huomisen vaativan luontomatkailijan, eräretkeilijän, taiteilijan näkökulmasta tylsiä, rutikuivia. Vähän kuin ravintolaketjut, ihan sama missä kaupungissa olet, niin ruokalista on tuttu. Toki niissäkin on mukava ruokailla, mutta joskus itse kukin kaipaa todellisia makuelämyksiä.
On mainiota, että tällainen sarja on tulossa, joka liikkuu laajemmalla pitkää rajaa myötäillen kuin minun on ikinä itse mahdollista ollut liikkua. Odotan todella sen kaikkia jaksoja, vaikka tietysti ennen muuta ortodoksina pyhää Laatokkaa 14.12 .
Rajankäyntiä on varmaan sytyttänyt kipinän saada myös itse tehdä jotain rajantakaisen luonnon, lähiluontomme hyväksi. Tehtävää olisi todella paljon. Muutakin kuin vain olemalla vastaanottavainen katsoja.
Puhuin äsken punkaharjulaisen sotaveteraanin kanssa puhelimessa, elämästä, lampaista, kaamoksesta, opiskelusta ja molemminpuolisesta jaksamisesta. Näkökulma puhelussa oli sama kuin tässä jutussa, aitous, luonto ja kokeminen. Siitä jäi hyvä mieli.
Kaamos ei ole vielä täysin alkanut täällä, koska näin tänään auringon hennot punaiset säteet. Tarinan pointti eivät ole vastakkainasettelut, asetelmat puolin ja toisin, vaan kauniit sävyt, jotka näyttäytyvät.
Irwin laulaa, ”vaikka siellä on kaikki rempallaan”…mutta jotain siellä on, mitä meillä ei ole silti yltäkyllin. - vaikka metsämansikoita.
keskiviikkona 02.12.2009
Ruskealassa kesällä 2007
Olen vielä 70-luvulla syntynyt ja osaan kaivata muutamaa ruiskukkaa pellon laidassa. En kaipaa ruiskukkamerta, mutta jo silloin näin noiden pienten sinisten etappien merkityksen kauppa-autolle hiekkatietä käveltäessä. Sitä jaksoi yksinkertaisesti paremmin, kun tien vierellä oli kaunista katseltavaa ja lapsenkin silmin hyvin tavoitettavaa.
Osaan kaivata edelleen, että jokaisen kulman, metsänreunan, niityn, pellon takaa löytyisi jotain uutta ihmeteltävää. Kaipaan lillukoita, kissankäpäliä, metsämansikoita, tervakukkia eli mäkitervakoita ja kihokkeja.
Heinäpeltoja ja kukkaniittyjä. Muutakin kuin horsmaa, koiranputkea, metsäkurjenpolvea ja siankärsämöä. Tämän päivän koululaisten on helppo oppia lajeja, kun ei ole runsauden pulaa, mutta valikoima jää varsin suppeaksi. Minä opin sentään tuntemaan muutaman. Ja sainkin biologian opettajaltani Mirja Liljestrandilta sudenkorennon siiven vihon koristukseksi. Harva kokee sitä Anttilan keväthuumauksen omaista riemua. Kun ei ole mistä iloita, huolet korostuvat entisestään.
On ilmeisesti aina pakko ylittää nykyään se raja, että pääsee takaisin noihin maisemiin tai sitten katsottava kameran silmäniskujen tuottamia neliömäisiä kuvia perhealbumissa kirjahyllyssä. Vaikka vanhempani eivät olleet valokuvaajia, saivat hekin ikuistettua jotain. Sitten voi tietysti paeta muistoihin. Lapsuuden mielikuvitushahmoihin, jotka touhusivat metsässä ja soittelivat sormipaisukarveella päällystettyjä kalkuttimiaan. Pitivät metsän asiat kunnossa.
Jos ei halua uppoutua muistoihin tai katsella haalistuneita kuvia, eikä ole mahdollisuutta tällä kertaa rohkaista mieltään ja lähteä rajan taa. Voi istua turvallisesti ja mukavasti sohvalla ja katsella P. Saarion kauniita ja koskettavia kuvia mm. Laatokalta ja muualtakin rajantakaisesta luonnosta, sielunmaisemista sekä kulttuurista. Minä ainakin liikutun.
Otsikkoon viittaavassa kuvassa istun Ruskealan kylässä voikukkakylvyssä ja teen seppelettä kesällä 2007. Olen palaamassa ensimmäiseltä pyhiinvaellusmatkaltani Valamosta ja olen yhtäkkiä tullut osaksi valokuvaa. Valamossa oli hoidetumpia ja hoitamattomampia maisemia aikamatkailijalle valittavana 1800-luvulta 50-luvulle. Sellaisia näkee lähinnä enää vain taidemuseoissa.
Rajan takana on mahdollista nähdä aikakerroksia, siellä luontoa on säästynyt, kun metsäteollisuuden ym. suuret kourat ovat haroneet kömpelösti vähän sieltä ja täältä talouden ym. suureita väistellen ja niiaillen.
Myös luonto rajan takana on ollut kourille suurempi pala ja väliin on jäänyt tarpeeksi iso epämääräinen kappale yllätyksellistä metsäluontoa ym. Tämän huomasin ja yritin hämmentyneenä huomioni ja oivallukseni pukea sanoiksi metsäylioppilaana Pohjois-Suomen kurssilla 1995, kun ylitimme rajan jossain Kostamuksen tienoilla. Siellä oli helvetti, mutta siellä oli samalla paratiisi. Otan mieluummin molemmat kerralla kuin jatkuvan piinaavan odotuksen. Raja merkitsee ristiriitoja. Totta kai. Olinhan herkkänä ja kokevana järkyttynytkin, muistan erityisesti pihkanjuoksutuksen ja tuon kammottavan kaivoskombinaatin.
Olen realisti, mutta myös optimisti, esteetikko ja mystikko. Luonnonystävä. Ja toivoisin olevani myös toimija, en vain ajattelija pohtija sekä suunnittelija. Uskon, että kun jossain jotain on, niin sen säilyttäminen on helpompaa kuin palauttaa jotain jonnekin, mistä se on jo aikaa sitten menetetty. Ja jonkun tehtävä on näyttää, että sitä vielä on!
Suomessakin on ihan kivoja metsiä, mutta ne ovat kokijan ja varmaan jo tämän päivän tai huomisen vaativan luontomatkailijan, eräretkeilijän, taiteilijan näkökulmasta tylsiä, rutikuivia. Vähän kuin ravintolaketjut, ihan sama missä kaupungissa olet, niin ruokalista on tuttu. Toki niissäkin on mukava ruokailla, mutta joskus itse kukin kaipaa todellisia makuelämyksiä.
On mainiota, että tällainen sarja on tulossa, joka liikkuu laajemmalla pitkää rajaa myötäillen kuin minun on ikinä itse mahdollista ollut liikkua. Odotan todella sen kaikkia jaksoja, vaikka tietysti ennen muuta ortodoksina pyhää Laatokkaa 14.12 .
Rajankäyntiä on varmaan sytyttänyt kipinän saada myös itse tehdä jotain rajantakaisen luonnon, lähiluontomme hyväksi. Tehtävää olisi todella paljon. Muutakin kuin vain olemalla vastaanottavainen katsoja.
Puhuin äsken punkaharjulaisen sotaveteraanin kanssa puhelimessa, elämästä, lampaista, kaamoksesta, opiskelusta ja molemminpuolisesta jaksamisesta. Näkökulma puhelussa oli sama kuin tässä jutussa, aitous, luonto ja kokeminen. Siitä jäi hyvä mieli.
Kaamos ei ole vielä täysin alkanut täällä, koska näin tänään auringon hennot punaiset säteet. Tarinan pointti eivät ole vastakkainasettelut, asetelmat puolin ja toisin, vaan kauniit sävyt, jotka näyttäytyvät.
Irwin laulaa, ”vaikka siellä on kaikki rempallaan”…mutta jotain siellä on, mitä meillä ei ole silti yltäkyllin. - vaikka metsämansikoita.
– wagner (ei varmistettu)