Kakkonen kertoo

Rajankäyntiä varjosta valoon

Julkaistu keskiviikkona 25.11.2009

Petteri Saario on paraikaa kuvaamassa uutta dokumenttisarjaa Suomen järvistä ja niiden valtavasta merkityksestä koko suomalaisuudelle. Nyt on kuitenkin aika puhua Rajankäyntiä –sarjasta, joka kuljetti Saariota Suomen ja Venäjän välisillä rajaseuduilla kolmen vuoden ajan.

Tulos on taattua Saariota, toisin sanoen luonnon ja ihmisen vuorovaikutusta omakohtaisten tarinoiden kautta kuvaavaa kerrontaa, jonka otetta voi luonnehtia paremman määritelmän puutteessa ekologis-filosofis-yhteiskunnalliseksi – kuvaus, jonka Saario hetken makusteltuaan naurahtaen allekirjoittaa.

Luontodokumentaristin olisi vallitsevissa oloissa enemmän kuin helppo sortua lohduttomuuteen ja madonluvuilla revittelyyn. Petteri Saarion töille on kuitenkin leimallista lämmin, jopa toiveikas tunnelma. Valinta on tietoinen.

- Matkani näissä kuvioissa on pitkä ja vanhemmiten minulla on vain vahvistunut suunnaksi varjosta valoon. Filosofiana se voi olla pellemiljoonamaisen naiivi, mutta kahden pojan isänä en halua vahvistaa kenenkään maailmantuskaa. En näe mitään järkeä siinä, että ihmisille näytetään epätoivoa eikä kerrota mitään ulospääsyteitä.

Myötätunto, inhimillisyys ja myös luonnonsuojelu on tapana nähdä pehmeinä arvoina. Petteri Saario on täysin päinvastaista mieltä.

- Tässä maailmassa ei ole yhtä ainoaa kulttuurista, taloudellista tai poliittista järjestelmää, joka pärjäisi ilman riittävän hyvinvoivaa luontoa pohjana. Se on kaikkein kovin arvo, että on olemassa elinvoimainen ja –kelpoinen luonto. Sama pätee ihmiselämään. Jos ei ole myötätuntoa ja rakkautta, ei ole mitään. Kyyninen, vaikkapa toimittajapiireissä tunnusomainen arrogantti maailmankatsomus on asia, jota en silittele pätkääkään, Saario sivaltaa.

Toiveikkuus ei kuitenkaan tarkoita hymistelyä tai silmien sulkemista tosiasioilta. Vaikka Rajankäyntiä etenee saariomaisen rauhallisesti ja saarnaamatta, painokkaitakaan huomioita ei karteta, jos aihetta ilmenee. Yksi pelottavimmista esitetään avausjaksossa Öljyä laineilla. Maailman vaikeimmin navigoitaviin alueisiin kuuluvasta Suomenlahdesta kun on tullut vaivihkaa öljyliikenteen valtaväylä.

- Suomenlahti on uusi Persianlahti, eikä tämän sanominen ole edes liioittelua. Venäjä on maailman toiseksi tärkein öljynviejä, ja tällä hetkellä sen öljystä kulkee kolmasosa Suomenlahden läpi. Tulevaisuudessa vielä enemmän. Taannoin turma kävi jo lähellä, kun huippumoderni tankkeri ajoi karille ja vain tuplarunko pelasti onnettomuudelta.

Saarion mielestä ongelmalle kannattaisi miettiä ennaltaehkäisevä ratkaisu, sillä alueen maiden heikko valmius öljyntorjuntaan mahdollisen – monien mielestä jopa todennäköisen – onnettomuuden sattuessa ei juuri rohkaise.

- Olin kerran kuvaamassa öljyntorjuntaharjoituksia, joissa oli mukana parhaat voimat Suomesta. Tuulta oli viisi metriä eli ei periaatteessa mitään ja silti oli jo paljon pulmia. Tosipaikan tullen kun on myrsky, kylmä ja vihmoo räntää, torjunta jälkikäteen on toivotonta. Parasta olisi se että öljyä ei kulkisi, mutta kun kerran kulkee, pitäisi olla vaikka lennonjohtosysteemi, jossa laivat olisivat jatkuvasti valvonnassa ja tiedettäisiin missä ne menevät. Nyt niin ei tosiaankaan ole.

VOITTOJA, TAPPIOITA JA ROHKAISUA

Painava, arvattavasti monien ristiriitaiseksi kokema väite on luvassa myös sarjan toisessa jaksossa Pyhä Laatokka. Sen mukaan Karjalan luonto hyötynyt siitä, että alue on ollut Neuvostoliiton ja sittemmin Venäjän hallussa.

- Tapasin ohjelman tekoaikana paljon ihmisiä, jotka ovat lähteneet Karjalasta evakkoon. Kolmen kanssa myös palasin sinne ja he kaikki ottivat puheeksi, että luonnon, maiseman ja tietyllä tavalla omavaraisen elämäntavankin kannalta on ollut hyvä että osat Suomesta jäivät rajan taa. Neuvostotalous oli tehoton luonnonvarojen käyttäjä toisin kuin Suomi ja koska raja-alue oli sotilasalue, sinne ei saanut juuri rakentaa. On toki paradoksaalista, että tarvitaan tämäntyyppisiä asioita että luonnonarvot säilyisivät.

Karjala herättää yhä voimakkaita tunteita Suomessa ja edellisen näkemyksen voi ajatella aiheuttavan jopa pahaa verta. Petteri Saario sen sijaan toteaa, että yksioikoiset fanaatikot ovat enemmänkin urbaanilegendaa.

- Olen käynyt Karjalassa yli 50 kertaa, viettänyt siellä aikaa ajallisesti lähes vuosia ja tunnen paljon ihmisiä rajan molemmin puolin. Sen kokemuksen mukaan stereotyyppistä käsitystä ylläpitävät henkilöt ovat harvassa. Uskon, että kun ihminen sivistyy tarpeeksi, hänestä tulee väistämättä luonnon ja elämän suojelija.

Sivistyksestä – ”ei kirjanoppineisuudesta, vaan sydämen ja hengen moniarvoisuudesta” - puheen ollen, Petteri Saario hymähtää hämmästelevänsä päivittäin sitä, että valtajulkisuudessa vallitsee yhden totuuden Suomi, jossa jotakin tiettyä asiaa vatvotaan kuukausitolkulla, usein ilman minkäänlaista totuuspohjaa.

- Järvisarjaa tehdessäni olen törmännyt juttuihin, jotka eivät näy milloinkaan tiedostusvälineissä, kuten vaiettu kansallinen ahdistus metsäluonnon häviämisestä. Kymmenet tai jopa sadat tuhannet ihmiset kärsivät asiasta, mutta hiljaa. Enkä nyt puhu kaupunkien romantikoista, vaan syrjäseutujen ihmisistä, jotka metsästävät, sienestävät ja näkevät kuinka kovalla kouralla metsää kohdellaan.

Saario perää tiedonvälitykseen monimuotoisuutta sen asemesta, että esiin pääsevät vain ne, joilla on kovimmat kyynärpäät ja kovin ääni.

- Yksi lähtökohta koko Rajankäyntiä-sarjan tekemisessä oli se, että erilaisuus ei ole mielestäni pelkästään jotain joka tulee suvaita, vaan johon pitäisi rohkaista ja kannustaa. Erilaisten asioiden kohtaaminen mahdollistaa sen, että voi oppia jotain ja toimia luovasti. Ilman tällaisia kohtaamisia maailma on aika tylsä ja epätoivoinen paikka.

Kohtaamisia Saarion uralla onkin piisannut. Aiemmalla urallaan toimittajana hän mm. teki satoja ajankohtaisraportteja, joista suuren osan kehitysmaissa.

- Raportteja työstäessä minulle tuli usein epävarma olo ja mietin, onko minulla kanttia sanoa näitä asioita tai niputtaa niitä yhteen ilman riittävää tuntumaa. Sen vuoksi hankkeet, joita nykyään teen perustuvat siihen, että teen niitä pitkään. Yritän viettää paikoissa riittävästi aikaa, jotta kohteeseen syntyy oma suhde. Niinpä nyt järvidokumentteja tehdessäkin vietän järvillä kuukausia, etten vain toista jonkun toisen kokemuksia.

IHMISEN KOKOISTA ONNEA

Perinpohjainen lähestymistapa aiheisiin kertoo paljon Saarion ja hänen työryhmänsä asenteesta. Tekijä haluaisikin nähdä itsensä hengenheimolaisena vanhoille, ammattiylpeille uuninmuurareille ja katonpellittäjille. Tarkkaan suunnitteluun liittyy olennaisesti katoava luonnonvara – kiireettömyys, jonka äärelle päästään erityisesti Rajankäyntiä-sarjan kolmannessa osassa Vienan Karjala: Sydämeni valittu.

- Runokylät ovat kolahtaneet minulle enemmän kuin mikään muu paikka maailmassa. Vienan Karjalassa on syklinen aikakäsitys, ei kronologinen kuten täällä, missä on jo kiire seuraavaan kiireeseen. Mieleeni on tullut oma, yksinkertainen ja perinteinen maalaislapsuuteni, jossa asioiden paljous ei ollut pointti vaan elämä oli ihmisen kokoista. Elämä Vienassa on jollain mittarilla köyhää, eikä keski-ikä ole kaksinen, mutta silti näkee jotain sellaista jota on kutsuttava onneksi.

Saario esittää Suomesta ja Vienan Karjalasta vertauksen: edellinen on kuin luontopolku, joka kierretään ja muistetaan opastaulujen merkkaamat paikat, mutta luonto lentää karkuun ennen kuin ihminen on saanut vajavaisine aisteineen siihen mitään kontaktia. Jälkimmäisessä ei puolestaan kierretä luontoa, vaan istutaan kivelle ja odotetaan, että luonto tulee luokse.

- Syklinen aikakäsitys on pakottanut miettimään oman kulttuurin mielekkyyttä. Ylipäätään taloudellisen hyvinvoinnin kasvaessa saatetaan menettää asioita, jotka ovat arjen ja elämänhallinnan kannalta tärkeitä. Suomen ja muun läntisen Euroopan prässätty todellisuus on monella tapaa turvallinen ja hyvä, mutta usein myös tylsä. Rajan takana ihmiset joutuvat pakostakin hakemaan elämäänsä luovia ratkaisuja.

Kuten jo mainittiin, Petteri Saariolle ovat tärkeitä ihmiset ja heidän kauttaan avautuvat tarinat. Tuttuun tapaan Rajankäyntiä-sarjassakin tavataan useita mieleenpainuvia hahmoja pitkän linjan luontomies Pertti Siilahdesta norppa-aktivisti Juha Taskisen kautta runonlaulaja Santeri Lesoseen. Tämän lisäksi Saario on itsekin läsnä niin kertojana kuin välillä ruudussakin piipahtavana kokijana.

- Toimin minämuodossa, jolloin kenellekään ei jää epäselväksi, että kyseessä on henkilökohtainen näkökulmani asiaan. Sama koskee muita henkilöitä: leipäpappeja on telkkari pullollaan, mutta me olemme pyrkineet löytämään ihmisiä joilla on oma suhde siihen mitä kuvataan.

Petteri Saarion aiempiin projekteihin lukeutuu Itämeren helmet –sarja, joten lienee paikallaan päivittää dokumentaristin käsitys Itämeren nykytilasta.

- Tilanne on huolestuttava. Itämerihän ei ole varsinaisesti meri eikä järvi, vaan vähävetinen murtovesiallas, jonka lajit ovat jo luontaisesti jatkuvassa stressissä. Järvien lajit siksi, että vesi on liian suolaista ja meren lajit siksi, ettei se ole riittävän suolaista. Silloin kaikki pienikin ylimääräinen voi olla kohtalokasta, ja on rakenteellisesti haastava yhtälö saada tilanne paranemaan. Myönteisiäkin asioita on onneksi tapahtunut: on alettu puhua siitä, mikä on suomalaisten kannalta tärkeää. Ei vain osoitella Pietaria ja muita vaan on tajuttu, että rannikkovetemme tilaan vaikuttavat ennen muuta omat päästöt, joihin voimme sentään vaikuttaa.

Dokumenttisarja järvistä nähdään ruudussa tällä tietoa vuonna 2011.

- Eilen kuvasin mielenkiintoista projektia. Lahden pohjoispuolella on alettu kunnostaa hartiavoimin Vesijärveä, jonka koko kaupunki ja ympäristön ihmiset yrittävät yhdessä pelastaa. Kun järviä katsoo ylhäältä lentokoneesta, näkee Suomen luonteen ja historian eri käänteet. Järviin on tallentunut koko jääkausien jälkeinen historia. Ajatus on, että kuvaamme järvien eri olomuotoja eri vuodenaikoina ja ihmisiä, joille järvi on tärkeä. Samalla avaamme suomalaisuutta ja Suomen kehitystä järvien kautta sillä ajatuksella, että järvet ovat suomalaisuuden sielun peilejä, joita voi käyttää metaforina Suomen kehitykselle ja nykytilallekin.

Teksti: Miika Jalonen

Rajankäyntiä -kotisivut