|
|
 |
|
|
|
Popstudio
arkisin klo 11-14
Popstudion musiikki on valittu käsin, huolella tehdyistä kappaleista. Jokainen laulu on erilainen. Toimittajina Susanna Vainiola ja Jani Juntunen. |
 |
|
|
|
|
|
|
Armon vuonna 1977 ilmestyi Englannissa ja USA:ssa lukuisia punk- ja uusiaaltoalbumeja. Ilmassa oli innoittunutta vallanvaihdon, kokeilun ja nenäkkään haistattelun kiihkoa. Megabändit ja isot brändit saivat kananmunia niskaansa, ja musiikkibisnestä muilutettiin, vaikkakin näsäviisaat finninaamat saivat lopulta antautua bisneksen sääntöjen edessä ja siirtyä megafirmojen palkkalistoille.
Eräs debyytti-albumi poikkesi valtavirrasta, joksi uusi aaltokin alkoi asettua vuonna 1977. Ajankohdan luovimmaksi ryhmäksi paljastui jo silloin ja historiankin katsannossa neljän perin tavallisen näköisen opiskelijan muodostama Talking Heads, esinörttibändi. Ei värjättyjä hiuksia, ei revittyjä vaatteita, huonoa käytöstä, sekoilua. Tämä bändi osasi niistää nenänsä nätisti ja antoi opiskelijanuorisolle luontevan kanavan olla osa uutta aaltoa, ilman punkkariksi ryhtymistä. Äly ei ollut kirosana. Talking Headsin bongasi New Yorkin legendaariselta CBGB-klubilta samainen levymoguli Seymour Stein, joka sittemmin löysi jenkkimarkkinoille myös Madonnan ja HIMin. Suomessakin ”Talking Heads 77” –albumin vaikutus kuului Dave Lindholmin johtamassa BlueSounds –bändissä.
Talking Headsin persoonallisuudella kolme peruspilaria. Ensinnäkin laulaja-lauluntekijä David Byrnen omituiset kappaleet, nykyaikaa surrealistisesti tarkastelevine teksteineen, komppiryhmä rumpali Chris Franzin ja basisti Tina Weymouthin tiukka soulmusiikista siinnyt pulssi sekä bändin varsinaisen muusikon, Modern Loversista tutun Jerry Harrison värittävät kitara- ja kosketinsoitinkuviot. Tunnusmerkiksi nousi tuo omituinen särötön hakkaava kitara. Kakun kermana oli hieman häiriintynyt David Byrnen ääni, joka tuntui liikkuvan paniikkikohtauksen kynnyksellä.
David Byrnen korkea lauluääni syntyi vahingossa, kun ujon ja hontelon nuoren miehen ääni murtui jännityksestä. Hän ei yrittänyt olla miehekkään rock, tai sensuellisti soul. Hänessä oli arkuutta ja angstia. Byrnen hallitusti neuroottinen laulu luo villin kontrastin hypnoottiselle rytmille. Lisäksi hän lauloi omituista asioista: rakennuksista, toimistoista, kirjoista, hallituksesta ja toki myös rakkaudesta, mutta kovin hämmentyneenä tästä kummallisesta tunteesta, sekä tietysti psykotappajasta, Pscyho Killer, josta tuli bändin ensimmäisen albumin, ”Talking Heads 77” hitti ja tavaramerkki. Biisin innoittajana toimi Alice Cooperin lavashow. Normaalin amerikkalaisuuden pinnan alla piili yllättäviä vaaroja, kuten tässä bändissäkin. Ihmiset jäivät tekemiensä rakennusten ja laitteiden jalkoihin. Järjestelmät ja systeemit kasvoivat, ihmiset eksyivät. Kun Byrne laulaa maalaamisesta hän sanoo sen olevan aivojen siivoamista. Musiikissa oli hämmentävä tavallisuuden alla kupliva vaaran tuntu. Loppujen lopuksi jotkut Talking Headsin kappaleet tuntuivat pelottavammilta kuin räkäisimmät punkkarit.
Yksi Talking Headsin perusvieteistä oli jatkuva muutoksen tarve. Bändin ja Byrnen laulun toki tunnisti, mutta jokainen albumi haluttiin äänittää eri tavalla, ja näin saada jo olosuhteet vaikuttamaan musiikkiin uudistavasti. Debyytin ”77” jälkeen oli vuorossa kolmen albumin putki yhteistyössä tuottaja Brian Enon kanssa, ja legendaarista jälkeä syntyikin, etenkin albumeilla Fear Of Music ja Remain In Light. Jo ensimmäisellä albumilla kukkiva kokeilunhalu johdatti ambienttien soundien ja afrikkalaisten polyrytmien maailmoihin. Mutta vaikka tuottaja oli sama, albumit olivat erilaisia. Nyt Talking Headsien alkuaikojen viisi ensimmäistä albumia on julkaistu suomessakin uudestaan, kitaristi Jerry Harrisonin valvonnassa. Remasterointi kaivaa esiin uusia yksityiskohtia, ja mukana on 5.1. miksaukset ja muutamia videoita kunkin albumin mukana tulevalla DVD-levyllä. Kenties jotakin olennaista Talking Headsista kiteytyy David Byrnen opiskeluaikojen performanssiin, jota ei valitettavasti kuvattu. Outo hujoppi nousi lavalle ja ajoi hiuksensa ja partansa seuranaan hanuristi ja kabareetanssijatar, joka näytti yleisölle venäjänkielisiä repliikkipahveja.
"77" on hengästyttävä ja raikas kokonaisuus, jossa bändin oleelliset osaset ovat hienosti kohdallaan. Uudelleenjulkaisussa on mukana pakolliset bonusbiisit. Kaksi hellyttävää livevideota hillitysti pogoavan opiskelijayleisön edessä asettavat asiat kivasti kulttuurillisesti kohdalleen. Kitaristi Jerry Harrison kertoo, ettei kompaktin levyn kodalla haluttu 5.1.-versiossa kikkailla kuulijan niskan takana, vaan luoda isompi soundi. Hyvä niin. Ensimmäistä albumia voi kuunnella monesta näkökulmasta. Mitä ihmettä tuo lähelle falsettia eksyvä epävarman oloinen mies oikein laulaa? Teksteistä löytyy jännittävää tiivistettyä urbaania ihmetystä. Byrne on altis aisti- ja hermokimppu, joka tutkiskelee kuin hämmästynyt pikkulapsi lelujaan, ja leikin tuloksena on riemastuttava levy. Toisaalta levyä voi kuunnella omaperäisten rocksovitusten näkökulmasta, kuinka pop-laulut on saatu nyrjähtämään. Ja sitten voi vain diggailla tiukkaa meininkiä ja hakkaavaa svengiä ja seota tanssiaskelissaan. Musiikkia riittää niin lantulle kuin lantiolle. Ja kulman takaa hiippailee David Byrne, joka selvästi olisi hierojan tarpeessa, ja iskee silmää hölmistyneesti tuijottavalla katseellaan, ja alkaa laulaa bonusraitana olevaa veikeä debyyttisinkkua Love Goes Building On Fire.
-Juhani Kansi-
|
|
|
|
|
|
|
