Annen päiväkirja 11.10.

11.10.
Psalmi 23

”Herra on minun paimeneni,
ei minulta mitään puutu.
Hän vie minut vihreille niityille,
hän johtaa minut vetten ääreen,
siellä saan levätä.
Hän virvoittaa minun sieluni,
hän ohjaa minua oikeaa tietä
nimensä kunnian tähden.
Vaikka minä kulkisin pimeässä laaksossa, en pelkäisi mitään pahaa, sillä sinä olet minun kanssani. Sinä suojelet minua kädelläsi, johdatat paimensauvallasi.
Sinä katat minulle pöydän
vihollisteni silmien eteen.
Sinä voitelet pääni tuoksuvalla öljyllä,
ja minun maljani on ylitsevuotavainen.
Sinun hyvyytesi ja rakkautesi ympäröi minut kaikkina elämäni päivinä, ja minä saan asua Herran huoneessa päivieni loppuun asti.”

Elämä kantaa, ilman että itse tarvitsee jatkuvasti yrittää mennä eteenpäin ja yrittää muuttua itse tai muuttaa maailmaa.

Tässä vaiheessa mä olen jo mun oman Caminoni tehnyt, vaikka fyysisesti kulkuni kohti Santiago de Compostelaa on vielä kesken. Olin kulkenut useamman tunnin näkemättä ketään tuttuja matkani varrella, enkä ollut enää lainkaan varma olinko oikealla reitillä tai ns. matka-aikataulussa samassa vaiheessa muiden kanssa. Sisälläni heräsi pieni epävarmuuden tunne, joka kuitenkin katosi täysin yllättäen ja mieleeni tulivat Paimen psalmin sanat: Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu...

Samalla aloin miettiä koko Caminon tarkoitusta, joka on vertauskuvauksellisesti elämämme aikana tekemämme henkisen kasvun matka pienoiskoossa. Tätä matkaa, eli myös elämää, voi tehdä ja elää eteenpäin täysipainoisesti ja tarkoituksenmukaisesti muuttumatta ja kehittymättä kuitenkaan jatkuvasti. Kyse ei ole siitä, onko kehitykselle tarvetta vai ei,tai siitä onko jäljellä kysymyksiä vailla vastauksia, vaan siitä, että kaikelle kasvulle on meidän jokaisen kohdalla oma aikansa ja paikkansa. Välillä on hyvä vain olla ja antaa elämän kantaa. Nauttia siitä, mitä on nyt ja siitä mikä itse on juuri sillä hetkellä, elää kirjaimellisesti siinä hetkessä ja antaa elämän kantaa luottaen siihen, että on se jokin. joka pitelee paimensauvaa ja sillä ohjaa kulkuamme pitkin oikeaa tietä.

Ei ole väärin jos hyväksyy itsensä sellaisena kuin juuri sillä hetkellä on, unohtaa hetkeksi tavoitteensa ja unelmansa, antaakseen itselleen aikaa levätä ja unohtaa oman vajavaisuutensa ja ajatuksen, että se on heikkous, josta on päästävä eroon ja joka on korjattava.

Vaikka mä kuljinkin päiväni vailla varmuutta oikeasta ajasta ja paikasta, enkä miettinyt tekemiäni virheitä tai valinnut askeliani silmällä pitäen niiden kannattavuutta ja järkevyyttä perille pääsyn kannalta, niin pääsin kuitenkin perille onnellisena, voimissani ja mitään romuttamatta, niin kuin kaikki ne viisi muuta, joiden tavoin kuljin tänään tämän saman matkan samaan määränpäähän.