Juhon päiväkirja 11.10. - 14.10.

11.10. O Cebreiro - Calvor

Itsensä kanssa pysähtyminen ottaa aikansa. Se on kuin Australian loputtomia suoria jyräävä moniperävaunullinen rekka The Road Train, joka tarvitsee täydestä vauhdista pysähtymiseen useamman kilometrin matkan. Sen verran monesti olen ajanut nasta laudassa päin seinää, että pysähtymisen taidon alkeet ovat onneksi alkaneet tulla tutuiksi. Kummasti se vaan silti edelleen teettää työtä. Mutta kun saavutan sen niin kuin olen kokenut vihdoin pysähtyneeni tällä Caminon viimeisellä kolmanneksella vuoristossa, silloin mieleni valtaa lepo ja rauha. Levolla on itsessään arvo.

Loppuun palamistani seurannut toinen maailmanympärysmatka oli onnistunut hyppy tuntemattomaan, itseni kanssa kahden kesken oloon. Alkuun pelotti ja myöhemmin hymyilytti. Alituista kiirettäni ja hektistä elämäntyyliäni oli ajanut pelko kohdata oma itseni ja pelko kyseenalaistaa kaikki se, jonka varaan olin luullut elämäni ja sen arvot rakentaneeni. Totuuden ja todellisuuden kohtaaminen oli inhottavaa, mutta lopulta riemullisen vapauttavaa. ”As long as a person doesn’t know what he doesn’t know, he doesn’t grow.” Se on niin totta.

12.10. Calvor – Portomarín

Kuin Kuuban Viñalesissa olisi ollut taas. Lämpimän kosteassa aamussa käveleminen vain shortseissa ja t-paidassa oli kuin unesta. Sirkat sirittivät, kukot kiekuivat navettojen takapihoilla ja jos vain pimeydeltä olisi erottanut niin maissipeltoja olisi voinut hyvin mielin luulla ”sikaripelloiksi”. Lehmän lannan hajukin leijui tienoolla tutun oloisesti.

Ensimmäinen särö päivään tuli Sarríassa, josta on 130 km Santiago de Compostelaan. Täältä matkansa aloittava pyhiinvaeltaja voi saada virallisen todistuksen vaelluksestaan Santiagossa. Ja populaa oli sen mukaan myös liikkeellä!

Ei mennyt pitkään niin alkoi päreet kärytä. Jokainen baari oli täynnä peregrinoja ja polulla oli sellainen tungos ja kälätys, että hiljaisuudesta oli vain muisto jäljellä. Piti vain asennoitua köpöttelyyn uudelleen. Eikun hymyä huuleen ja ”Buen caminoa” kaikille vaan…

13.10. Portomarín – Palas de Rei

Olen miettinyt paljon epämukavuuden tunnettani täkäläisissä kirkoissa. Miksi koen olevani vieras siellä vaikka olen periaatteessa saman kristinuskon piiriin kuuluvissa kirkoissa? Miksi näissä kirkoissa on vaikea olla? Mikä saa voimaan oudosti, jopa huonosti?

Silmiinpistävin tekijä on ajan pysähtyneisyyden tunne. Aivan kuin olisin kuolleeksi julistetun kristinuskon museokiertueella kauhistelemassa mitä ihmeellisimmissä asennoissa seisovia kullattuja puupatsaita. Joissain piskuisissa kylissä rapistuviin kirkkoihin meneminen suorastaan hirvitti; Madame Tussaud´n vahakabinettiinkin meneminen olisi ollut iloisempaa puuhaa. Ei ihme, että kuva elävästä Jumalasta sekä iloa ja yltäkylläisyyttä täynnä olevasta uskosta on hieman vääristynyt nyky-Euroopassa.

Burgosin mykistävän upean katedraalin loisto sai jossakin vaiheessa lähinnä voimaan pahoin kun muisti millä hinnalla kirkko ja kultaukset olivat syntyneet. Kymmenien satojen tuhansien inkojen, mayojen ja muiden alistettujen kansakuntien veri huusi kullattujen Marian patsaiden läpi. Edesmenneiden piispojen ja muiden vallan rautaista valtikkaa käsissään pitäneiden sarkofagit kirkkosaleissa sai kaiken näyttämään lähinnä kristinuskon irvikuvalta. Kuoleman henki leijui kaikkialla. Pystyin melkein puhuttelemaan sitä. Valoa, lämpöä ja elämän vehreyttä täynnä oleva usko ikuiseen Jumalaan, Jeesukseen oli vaihtunut täällä mustaan ja kylmän kalseaan uskontoon, jossa vain omilla suorituksilla ja muotomenoilla tuntui olevan merkitystä.

14.10. Palas de Rei – Ribadiso da Baixo

Toiseksi viimeinen vaelluspäivä. Ei tätä osaisi lopettaa lainkaan. Kaikki vaan kulkee minussa niin tottuneesti eteenpäin. Jalat liikkuvat mutta mieli on pysähtynyt ja päässyt perille jo kauan sitten. Jos omaa rakasta ei olisi näin kova ikävä, saattaisin jatkaa vielä saman verran lisää. Tai ehkä en sittenkään. Tästä oudon erikoisesta liikkuvasta yhteisöstä en haluaisi silti luopua. Upeat maisemat vaihtuvat, uusia kyliä ja kiehtovia kaupunkeja toinen toisensa perään, tuntemattomia polkuja ja outoja tien viittoja... Ja siellä kaiken keskellä on aina jotakin tuttua. Siellä jossakin, ihan missä vaan istuu aina joku tuttu pyhiinvaeltaja cervezansa tai cafe con lechensä ääressä, jumalan hylkäämän kyläpahasen hämyisen kuppilan perimmäisessä nurkassakin! Aina on auttava käsi ja tuttu katse jossakin tai sitten kymmeniä ja satoja kertoja nähty reppu kallellaan seinää vasten jonkun ravintolan sisäänkäynnin vieressä. Jos nämä merkit häviävät maisemasta alkaa katse etsiä alitajuisesti ja huolestuneena keltaisia nuolia katukivetyksestä, liikennemerkeistä, talojen seinistä ja puun rungoista ja mielessä vilahtaa ajatus "Olenko hukassa?!" Hassua miten monella eri tasolla Camino de Santiago kuvaa todellista ihmiselämää sen kaikissa yksityiskohdissaan. Pieniä suuria löytöjä kun niitä vaan uskaltaa nähdä omalla tiellään.