Juhon päiväkirja 7.10. - 10.10.

7.10. Astorga – Rabanal del Camino

Taisi olla viimeinen avaruushuovilla nukuttu yö; sen verran pitivät kuulemma rapinaa yöllä, että tunnelma aamulla oli ”hieman” kireä. Meikäläinen veteli korvatulpat korvissa sikeitä mistään mitään tietämättä, samalla kun naisilla oli tekemistä unen saannin kanssa. Oli ryhmädynamiikka koetuksella juu. Naisten Leónissa saama nerokas idea ei enää ollutkaan sitä. Eikun siis uutta jekkua peliin lutikoiden ym. verisyöpäläisten torjumiseksi!

Vaikka ajatus kulkee vielä jossakin mesetan aakeella laakeella, niin ylös vuoristoon vähitellen nouseva Camino piristi mieltä kummasti. Pilvet riippuivat alhaalla ja lopulta alkoi sataa. Tuli niin hyvä fiilis, että melkein laulatti. Okei, taisin laulaakin. Kyytipojaksi kuuntelin kommarista Kaartamo, Kettunen & Kuustosen country-versiota virrestä ”Totuuden henki, johda sinä meitä”. Hoilailin lopulta mukana sen minkä palkeista lähti. Vesi ropisi mukavasti sadeviitan pintaan. Mikä saa ihmisen kuuntelemaan countrya?!! En tiiä, mutta tämän rullasi aivan loistavasti!

8.10. Rabanal del Camino – Ponferrada

Pitkän erämaataipaleen fyysisten ja henkisten ponnistelujen jälkeen tie käy lähes puolentoista kilometrin korkeuteen, jossa seisoo risti.

Tuon ristin juureen vaeltajat jättävät kuka minkäkinlaisia taakkoja. Itse en kokenut mitään erityistä tuon ristin juurella seisoessani. Rukoilin silti hiljaa mielessäni, että ne monet asiat jotka luovutin jälleen Jumalan kannettavaksi ja hänen huolekseen, oikeasti jäisivät tuon ristin juureen. Jätin edelliseltä keskeytyneeltä Caminolta muistoksi hankkimani kiven muiden kivine joukkoon symbolisena eleenä asian ja vaiheen päättymisestä. Olin saanut jotakin sellaista valmiiksi mitä en itsekään oikein vielä ymmärtänyt.

Tähän hetkeen olisi tulevaisuudessa hyvä palata. Uskon että loppumatka antaa kyvyn nähdä ja ymmärtää mitä tuon ristin juureen oikein jäi. Tähänastinen taival oli valmistanut tätä varten ja tämänkin hetken todellisen merkityksen tulen ymmärtämään vasta myöhemmin.

9.10. Ponferrada – Villafranca del Bierzo

Jos eilen oli sisäisistä taakoista luopumisen paikka, niin tänään siihen tarjoutui vielä konkreettisempi mahdollisuus. Villafranca del Bierzosta löytyi Anteeksiannon portti. Anteeksipyytäminen ja erityisesti anteeksiantaminen oli taakoista luopumista jos mikä!! Itse olin saanut sen kokea vaikka helppoa se ei ollutkaan ja aikaakin tuhrautunut vuosia. Rautaristin ja tämän portin olisi voinut laittaa hyvin vieretysten seisomaan, niin vahvasti ne liittyivät toisiinsa. Ehkä kuitenkin oli hyvä, että niiden väliin jäi päivämatkan taival tilaa mietiskellä ja tutkiskella itseään. Sisäinen eheytymiseni ei olisi ollut mahdollista ilman anteeksiantoa. Se vapautti kulkemaan eteenpäin entistä tasapainoisempana ja vahvempana.

10.10. Villafranca del Bierzo – O Cebreiro

Huhut ja jutut leviävät vaeltajien keskuudessa ilmiömäisellä nopeudella. Kaikki tietävät kaikista kaiken – periaatteessa käsillä on myös täysin reaaliaikainen tieto kuten ”miltä terassilta Pena ja Lefa löytyvät juuri nyt”. Se on ihan käsittämätöntä ja samalla äärettömän kätevää.

Olin kuullut pitkin matkaa muutamista japanilaisista, jotka olivat päivän tai pari edellämme tai jäljessä. Japanilainen caminolainen on samanlainen harvinaisuus kuin suomalainenkin, tosin kuin esim. eteläkorealaiset, joita olen tavannut jo tusinan verran. Niinpä tänäänkin kun astuin pienen vuoristokylän hämärään kuppilaan, huikkasin muitta mutkitta ”Anyohaseo!” kuppilan nurkassa istuvalle korealaisen näköiselle naiselle. Vastaukseksi ei tullutkaan iloisen hämmentynyttä tervehdystä, vaan ”No, no. It is Konnichiwa!” Mamma mia! Matkan ensimmäinen japanilainen!!! Kun kävi ilmi, että hän oli samalta murrealueelta ja peräti kotikaupunkini samoilta nurkilta, ei riemulla ollut rajoja. Siinä tuli päivitettyä tiedot lähileipomon sukupolvenvaihdoksesta elossa oleviin kulmakunnan mummoihin. Joku osa minusta heräsi henkiin.