Penan päiväkirja 11.10. - 14.10.

11.10.

Vaellukseni 25. päivä, tämän jälkeen vain neljä vaelluspäivää!
Päivämatka oli retkemme toiseksi pisin, tiedossa oli 300 m nousua ja 700 m laskua – ei siis mikään helppo päivämatka!
Vuoristossa puhalsi reipas tuuli. Olimme illallisella kysyneet aamiaismahdollisuutta, joka alkaisi kello 7. Ajoitimme päivän aamiaisen mukaan ja yllätys oli suuri kun matkaan suoriuduttuamme ulkona oli vain 2 katulamppua loistamassa ja aamiaispaikka täysin pimeänä. Lähdimme matkaan siis ilman aamiaista ja ilman mitään tietoa siitä missä kohtaa vuoristoa tulisi vastaan avoinna oleva baari. Eipä mieli mettä keittänyt, kun kuljimme pimeässä koko ryhmä yhdessä – taisi olla aivan ensi kerta. Tuuli puhalsi onneksi selkämme takaa. Päivämatka oli odotetun pitkä ja kohta yhtenäinen ryhmämme jälleen hajosi. Itse kuljin sen jälkeen totutusti yksin. Tunsin mielessäni voimakkaana Löytöretkeni pääasiallisen syyn ja annoin sisimpäni työstää kulkuni syytä rauhassa. Kehoni teki mekaanista kävelyään ja mieleni puolestaan yhteenvetoa matkasta. Tämä teki päivästä retkeni merkittävimmän. Mieleni oli monesta syystä kiitollinen!

12.10 27,8 km

Calvorista patikointi alkoi klo 7:20 tavan mukaan pimeässä – ja ilman aamiaista. Tavoitteeni oli, että Sarríassa olisi sunnuntaista huolimatta joku baari auki. Toive toteutuikin ja pääsin nauttimaan aamiaisesta jo 5 km:n kävelyn jälkeen! Sarría osoittautui keskisuureksi kaupungiksi, jossa ohitin lukuisia albergueita, joista purkautui pyhiinvaeltajaryhmiä. Totta kai näin, sillä olihan Sarría viimeinen mahdollisuus aloittaa pyhiinvaellus siten, että siitä saa Santiagossa pyhiinvaeltajan diplomin!
Monet näistä pyhiinvaeltajista olivat selvästi kevyemmin varustettuja kuin me jotka olemme taivaltaneet jo pitkään. Monella heistä oli vain pikku reppunen selässään. Lieneekö osa tarvikkeista kulkenut jollain muulla keinolla kuin itse kantaen selässä?! Vaeltajien paljous tiesi vääjäämättä sitä, että reitin baarit ja kahvilat olisivat kovassa käytössä. Näin myös tapahtui, mutta jokainen kulkija varmaan sai kaiken tarvitsemansa.
Päivämatkalle osui miellyttävä juhlan aihe: Anne, Juho, Leif ja minä saavutimme viimeisen 100 kilometrin rajapyykin, jonka ohittamista juhlistimme kunnon vesihuikalla! Nyt siis taivallamme viimeistä satastamme!
Matkan edetessä yllätyin uudelleen, sillä ohitin kylän nimeltään Pena. Vähän tämän jälkeen vaellusreitti alkoi laskea lievästi, ja muuttui sitten tosi jyrkäksi ennen kuin saavutimme Annen kanssa Portomarínia edeltävän leveän joen. Joki oli aiempiin jokiin verrattuna todella leveä, mutta vettä oli vähän. Saavuimme Portomariniin todella pitkää siltaa kävellen ja jonkinmoinen joki luikerteli uskomattoman syvällä allamme. Joen penkereistä pystyi kyllä näkemään kuinka valtava vesimäärä siinä saattoi velloa esim. keväisin. Portomarínin albergueen päästäksemme jouduimme vielä kapuamaan pitkän ja jyrkän rinteen, jonka jälkeen lämmin suihku oli enemmän kuin tarpeen. Retkemme neljänneksi viimeinen vaellus oli päättynyt!

13.10.

Eipä sitä eilen tiennyt, että kulkisimme Portomarínin jyrkän rinteen aamulla uudelleen, sillä reittimme jatkuikin takaisin joenpenkereelle. Nyt ylitimme yhden jokihaaran kapeaa metallista jalankulkusiltaa pitkin. Matka oli siis taas alkanut. Kuljimme tihkun ja sumun välimuotoisessa säässä. Tämä sekamuotoinen sää muuttui jonkin ajan jälkeen selväksi piskotteluksi ja päätimme Leifin kanssa ottaa rinkan sadesuojukset esille sekä pukea päällemme sadeviitat. Sadetta ei kestänyt kauan, ja saimme riisua yltämme sadeviitat. Matka eteni tuttua vauhtia ja ajatuksissa oli pääasiassa Löytöretkemme päättyminen, sekä miten nämä viimeiset kolme vaelluspäivää sujuisivat ja millaisessa säässä. Mitään uusia ajatuksia tai aiheita en enää pohtinut ja kamerankin käyttö väheni selvästi. Tämä lienee tavallista, kun lähes loppumaton matka osoittaakin loppumisen enteitä. Päivän vaelluksen päätöskohde oli kuitenkin suomennettuna ”Kuninkaan palatsi” ja sen näkeminen kiinnosti. Kello oli hieman yli 13 kun saavuin perille. Albergue sijaitsi kunnantaloa vastapäätä, enkä pystynyt mitenkään päättelemään, mikä rakennus mahdollisesti olisi antanut paikalle sen mahtipontisen nimen. Vaelluspäiviä oli jäljellä enää kaksi.

14.10.

Saimme Palas de Rein alberguessa yhden huoneen omaan käyttöömme, joten aamurutiinimme sujuivat leppoisasti oman tutun ryhmän kesken. Matkan alun saimme taivaltaa katulamppujen valossa, mutta pian kaivoimme omat otsalamput esiin. Näin reittiämme valaisi 4 lamppua, sillä kävelin nyt Annen, Eijan ja Teijan kanssa. Olin aiemmin vaeltanut enemmän yksikseni ajatellen ja selvitellen niitä muutamaa pääasiaa, joiden vuoksi olin Löytöretkeni halunnut tehdä. Tuntui, että meille kaikille oli nyt hauskempi kulkea joukolla ja taittaa retkemme viimeisien päivien taipaleet keskenämme rupatellen. Aiemmat jyrkät nousut ja laskut loivenivat selvästi ja polkumme kulki silloin tällöin erikokoisten eukalyptusmetsiköiden lävitse. Ilmassa tuoksui kevyesti eukalyptus, mikä tuntui todella taivaalliselta aiempien navetan ja lehmänlannan voimakkaan hajun sijasta. Miten usein olimmekaan ihmetelleet EU:n erilaisia käytäntöjä navettahygienian suhteen; meillä Suomessa asiat hoidetaan tosi siististi ja tyylikkäästi Galiciaan verrattuna! Taivallus tuntui etenevän ripeästi, sillä odottihan meitä Ribadiso de Baixossa retkemme viimeinen albergue sekä viimeinen käsipyykkäys!! Tiesimme, että Santiago de Compostelassa majoittuisimme hotelliin ja nukkuisimme siellä herroiksi ja rouviksi kukin lakanoidemme välissä.
Eukalyptuspuut olivat yhä pitempiä ja metsät laajempia sekä polku yhä tasaisempi, kun lähestyimme päämääräämme. Enää joen ylitys ja olisimme perillä. Joen nimi oli mielestämme mahtaileva: Rio Iso! Olimme ylittäneet lukuisia suurempia jokia, mutta ehkäpä joen espanjankielinen merkitys oli eri kuin mitä suomeksi kyltistä luimme.
Albergue oli kokoelma kivisiä rakennuksia, eikä lähistöllä näyttänyt olevan vakituista asutusta. Se ei meitä haitannut, sillä tuttujen alberguerutiinien jälkeen menimme tutustumaan paikan keittiöön mielessämme Juhon lupaama sushiateria. Valmistaisimme sen yhdessä ja päättäisimme sillä tavalla loputtomalta tuntuneet albergue- illat. Aterian raaka-aineet odottivat pöydällä, kun Juho opasti meitä ummikkoja. Itse valitsin vihannesten ja muiden raaka-aineiden pilkkomisen ja suikaloimisen, sillä pidän tosissani sellaisesta ruuanlaitosta. Leif sekoitteli raakaan kananmunamassaan tonnikalajauhetta, Juho huuhteli riisit moneen kertaan. Anne, Eija ja Teija huolehtivat hellapuuhista. Pian ateriatarpeet olivat syötävässä mallissa ja Juho aloitti mieluisan tehtävän; hän neuvoi miten kokoamme tarvikkeista maukkaat suupalat merilevälevyihin käärittyinä! Vielä lautaselle loraus soijaa, johon sekoitimme wasabitahnaa ja herkuttelemaan! Tämä oli todella maukas ja hauska tapa nauttia yhdessä retkemme viimeistä yhteistä albergue- ateriaa. Mielemme ei ollut lainkaan haikea, kun kömmimme aikaisin makuupusseihimme, jotta olisimme levänneet mahdollisimman hyvin. Viimeinen taival olisi huomenna 40- 45 kilometriä. Ehkäpä oma askelmittarini näyttäisi huomenna taipaleen todellisen pituuden.