Penan päiväkirja 3.10. - 6.10.

3.10.
Alberguen toisena aamuna tehtävät tuntuivat jo tutummilta kuin eilen. Aamu meni lennokkaasti, niin paljon ehtii tapahtua 1,5 tunnin aikana. Vaeltajia yöpyi tasan 100. Kello kahdeksalta he olivat jo taipaleellaan ja siivosin aamiaishuoneen uudelleen käyttökuntoon. Piha-alueen siivoamisen ja jätesäkkien poisviennin tehtyäni oli hetki aikaa levätä makuupussissa. Portin avaamisen jälkeen alkoi uusien vaeltajien virta. Nyt alkoi tulla myös minulle tuttuja vaeltajia sisään. Moni ihmetteli minun täällä oloani, mutta pitivät ratkaisuani sinänsä luonnollisena, paitsi että oli ihmeellistä, että espanjaa puhumaton suomalainen on töissä tällaisessa paikassa! Välillä ihmettelen itsekin.
Jalkani tuntuvat jo paremmilta, rakot alkavat parantua ja säärtäni kolottaa vain liian ripeiden askelten jälkeen. Nukkumaan mennessäni ajattelen tulevaa päivää, jolloin me kuusi löytöretkeilijää saisimme olla taas yhdessä sekä vaihtaa kuulumisia.

4.10.
Odotettu aamu tuli ja aamiaistarjoilu oli kovin kiireinen. Olimme Carmenin kanssa kahden. Carmen hoiti keittiössä kahvin ja maidon keitot, tuoden niitä minulle ylös aamiaishuoneeseen sitä mukaa, kun sain tarjoiluta niitä aamunälkäisille pyhiinvaeltajille: ”cafe solo o cafe con leche?” kysymys tuli toistettua lukuisia kertoja. Välillä toki englanniksi tai ranskaksikin.

Aamutoimien jälkeen lyhyt lepo, jonka jälkeen portti auki klo 11:00 ja löytöretkeilijätovereiden odotuksen jännityksen nousua. Pyhiinvaeltajien ruuhka alkoi heti portin avauksen jälkeen. Juho ja Leif tulivat ensimmäisen puolen tunnin aikana. Juho tunnisti minut vasta kun täytin häntä edeltävän vaeltajan tietoja paksuun pyhiinvaeltajien kirjaan. Hänen hämmästyksensä oli melkoinen. Leif oli samassa jonossa Juhoa taaempana ja hän tunnisti nauruni, sillä kuulin hänen sanovan: ”tuo on Penan naurua, siitä ei voi erehtyä!” Anne, Eija ja Teija tulivat vasta vajaa tunti Juhon ja Leifin jälkeen. Heitä ennen jonossa oli vain pari vaeltajaa. Kun heidän vuoronsa tuli – Anne ensimmäisenä – eivät he olleet uskoa silmiään minut nähdessään!
Jälleennäkemisen hetket olivat iloiset ja lämpimät ja näin ryhmämme oli jälleen hetkeksi koossa. Ehdimme iltapäivällä ajoittain vaihtamaan kuulumisia, vaikka minulla oli vastuuni ja heillä omat vaelluksen jälkeiset rutiininsa.

Illallinen varaamassani ravintolassa oli herkullinen ja ilmapiiri rennon lämmin. Päätimme illallisen vasta siihen, että riensimme yhdessä luostarin jokailtaiseen pyhiinvaeltajien siunaamistilaisuuteen, joka alkaa aina klo 21:30. Tilaisuuden alun piti soeur Ana Maria. Ihailin ja arvostin hänen esiintymistään: aitoa ja lämmintä ihmisten kohtaamista. Miten noin pienikokoiseen ihmiseen mahtuu niin suuri karisma?!
Iltamessun jälkeen vaeltajat suoriutuivat nukkumaan. Odotettu päivä oli päätöksessään.

5.10.
Sunnuntaiaamu ja aamiaisjärjestelyt odottavat. Tilanne on uusi siinä suhteessa, että saan tarjota aamiaisen myös omalle ryhmälle! Siinä konkretisoituu palvelijan tehtäväni, sillä myötäkävelijä on muuttunut tarjoilijaksi.

Aamiaishetki tuli, oli ja meni kuten hetkille aina tapahtuu - se jätti ainakin minulle mieluisat muistot. Saatoin ryhmän portille ja siitä matkalle. Jäin haikeana seuraamaan katseellani heidän menoaan. Mielen haikeus säilyi pitkälle iltapäivään.

Albergueen saapui vain 66 vaeltajaa, joka tarkoitti rauhallista iltaa meille kolmelle vapaaehtoistyöntekijälle. Kävelin illalla läheiseen kauniiseen puistoon istumaan Poseidonin suihkulähteelle. Suihkulähteessä oli paljon vettä. Vietin siinä Caminoni tärkeimmät ja antoisimmat hetket kävelyn ulkopuolella. Mielessäni oli syvän rauhaisa olo, kun kävin alberguessa nukkumaan. Jokin oli mieleni sopukoissa valmistunut.

6.10.
Aamu ja aamiaistoimet olivat rauhalliset, sillä vaeltajia oli vain 2/3 verrattuna muihin aamuihin. Vapaaehtoistyöni päättyi aamiaisjälkien siivoukseen ja päätin viettää vapaan aamupäivän Leónissa turistin tavoin. Tein vähän ostoksia, kirjoitin kortteja ja nautin vapaasta olosta. Olin selvittänyt etukäteen bussien lähtöajat Astorgaan, eli kylään, jossa olin päättänyt ottaa muut ryhmäläiset kiinni. Minulla ei ollut lainkaan kiireen tunnetta. Purin ja pakkasin rinkkani rauhassa uudelleen, luovutin avaimeni, hyvästelin sisar Ana Marian ja alberguen muut työntekijät ja kuljin tutusta portista ulos. Olin jälleen pyhiinvaeltaja. Bussi lähti Leónista ja saapui Astorgaan täysin aikataulun mukaan. Kuljin hitaasti rinkkaani kantaen, jalkaani tutkaillen, Astorgan albergueen ja odotin ryhmäni tapaamista. Tapaamisemme oli riemuisa, kuten odotinkin. Olin näin palannut tuttuun joukkoon.