Sanokaa G, kun haluatte taidekohua
Guggenheimin säätiön ankara hinku Helsinkiin nousi 15. toukokuuta taas kerran otsikoihin. Ja taas kerran se pulpahti esiin vastoin hanketta ajavien toiveita. Koska uutisen takana oli Stradan toimituksen lähes vuoden kestänyt salapoliisityö, palaan vielä kerran asiaan. Vaivannäkö antaa luvan pieneen mehusteluun.
Solomon R. Guggenheim Foundationin museohanke Helsinkiin pyöräytti heti alkumetreillään liikkelle riemastuttavan huhujen hyökyaallon. Riemastuttavan kaistapäisyydessään, mutta toimittajille raskaan, sillä väärää tietoa on koko ajan liikkunut enemmän kuin oikeaa. Hallitsematon huhumylly osaltaan tärväsikin hankkeen julkisuuskuvan. Kun vielä kuuluisa selvitys oli hutaisten tehty, eikä itse esityskään ollut kaupungin kannalta kaksinen, kaupunginhallitus kaatoi hankkeen tiukassa äänestyksessä 2. toukokuuta viime vuonna. Tosin jo silloin kunnallispoliitikot supisivat, että Guggen kaataminen oli Helsingin kaupungin toiseksi suurimman valtuustoryhmän, Vihreiden kosto apulaiskaupunginjohtajien paikkoja jaettaessa ohi kiilanneelle Kokoomus-Demarit -akselille, ennen kaikkea Kokoomukselle, jonka lempilapsi Guggis oli. Ensimmäisen vaiheen tapahtumat kannattaa kerrata jatkon ymmärtämiseksi.
Välittömästi kaupunginhallituksen tyrmäysiskun jälkeen, heti seuraavana päivänä, Guggenheimin johtaja Richard Armstrong ilmoitti, että hanketta ei ole haudattu. Joten ei ollut mikään ihme, että huhut Guggen paluusta kiersivät vahvasti jo ennen viime juhannusta. Luotettavista lähteistä alkoi kuulua sipinää elo-syyskuun vaihteessa, silloin jo uumoiltiin, että korkean profiilin lobbaritoimisto Miltton Networks olisi palkattu edistämään asiaa. Spekulaatioita kiihdytti useissa tehtävissä lähellä Guggenheimia ajavien taidealan toimijoiden kanssa työskennelleen World Design Capital Helsinki 2012 -hankkeen yhteysjohtajan Sanna-Mari Jäntin palkkaaminen ja rekrytoinnin erikoinen varhainen julkistaminen edellisen tehtävän vielä jatkuessa.
Syyskuussa kerrottiin erään arvovaltaisen luennoitsijan sanoneen merkittävässä kansainvälisessä seminaarissa, että Guggenheim-säätiö on vakuuttanut hänelle, että projektia ei haudata 'ennen kuin jokainen kivi on käännetty'. Ilmasilta Helsingin ja New Yorkin välillä vilkastui syksyn ja alkutalven aikana. Homma pidettiin visusti salassa.
Tätä helpotti osaltaan monien mielestä liian korkeaa profiilia hankkeessa pitäneen Janne Gallen-Kallela-Sirénin siirtyminen Buffaloon komeaan virkaan. Se tasoitti tietä ammattimaisemmalle taustavalmistelulle.
Helsingin Guggenheimin johtajaspekulaatiot pyörähtivät nekin isoilla kierroksilla liikkeelle, eikä niitä vähentänyt ainakaan se, että mukana huseerannut Miltton poikkeuksellisesti julkisti sopimuksen useiden Gugge-pelureiden lähipiiriin kuuluvan suomalaisen Berndt Arellin johtaman Ruotsin kansallismuseon kanssa.
"Varakas ulkomaalainen herrasmies haluaa tavata iltapäiväkahvien merkeissä"
Tammi-helmikuun vaihteessa Guggenheimin johtoa osallistui ylipormestari Jussi Pajusen järjestämään salaiseen tapaamiseen, johon kutsuttiin kaupungin korkeinta virkamiesjohtoa ja luottamusmiesten avainhenkilöitä. Julkisuudessa on puhuttu illallisesta, mutta Stradalle Jussi Pajunen korjasi: "Tieto ei pidä paikkaansa. Tapasimme iltapäiväkahvin merkeissä." Tilaisuuden ohjelmaa tai osallistujalistaa Pajunen ei ole pyynnöistä huolimatta meille antanut. Yhteyttä pidettiin tiiviisti, korkean tason tapaamisia järjestettiin myös New Yorkissa, Guggenheimin kotipesässä.
Kevään mittaan kierrokset kiihtyivät. Miltton Networksin voimakaksikon, toimitusjohtaja ja Jyrki Kataisen entisen polittisen erityisavustajan Jussi Kekkosen sekä Jutta Urpilaisen entisen spin doctorin Matti Hirvolan kerrottiin pörräävän aktiivisesti asian ympärillä. Huhuja oli kuitenkin vaikea varmistaa, kunnes huhtikuun loppupuolella tietoja alkoi tihkua useammasta luotettavasta lähteestä.
Toukokuun alussa alkoi näyttää selvältä, että Gugge-skuuppi on kohta näpeissä. Luotettavat lähteet olivat kertoneet tarpeeksi. Samalla oli selvää, että useampi media on pian uutisen perässä. Päätimme uutisvuodon riskillä lähettää kiertokyselyn Helsingin kaupungin korkeimmille virkamiehille ja avainasemissa oleville luottamusmiehille. Heidän vastauksensa paketoivat uutisemme valmiiksi.
Halusimme säästää uutispommin Stradan kevätkauden viimeiseen lähetykseen 17.5., mutta saman viikon tiistaina kuulimme, että eräälle kyselylistallamme olleelle poliitikolle olisi kerrottu, että Miltton Networks aikoo vetää maton Stradan uutisen alta ja tulla ulos omalla versiollaan 'myötämielisemmän median kautta.'
Päätimme yhteistyössä Yle Uutisten kanssa tulla ulos saman tien, heti keskiviikkoaamupäivänä.
Homma meni kalkkiviivoilla aikamoiseksi uutiskilpajuoksuksi. Kun valmiiksi kirjoitettu uutinen odotti julkaisua, ehti sosiaalisessa mediassa aina niin vikkelä kulttuuriministeri Paavo Arhinmäki kommentoida Stradalta kiertokyselyn kautta ensimmäistä kertaa kuulemiaan tietoja. Yle Uutiset painoi nappia ja julkaisi uutisen 23 sekuntia ministerin Facebook-purkauksen jälkeen.
Myötämielisempi media uutisoi Ylen skuupin korrektisti, mutta hyvin nopeasti Helsingin Sanomat pystyi lähteittensä avulla kertomaan asiassa uusia tietoja ja Hesari myös sai haastattelun Gugge-pomo Richard Armstrongilta, joka Ylelle kieltäytyi haastattelusta. Haastattelussa Armstrong kertoi taas kerran useiden kaupunkien vimmaisesti haluavan omaa Guggenheimiaan.
"Mutta kun säätiötä kiinnostaa vain Stadi, niin siinähän haluavat", hän painotti. Samassa haastattelussa Armstrong myönsi keskustelut Milttonin kanssa, mutta kiisti, että säätiö maksaisi toimiston palkkiot.
Salaperäinen maksaja pysyy piilossa
Uutinen noteerattiin isosti kaikissa medioissa, vauhti oli niin kova, että hutiloinnilta ei vältytty. MTV3:n uutiset kertoivat Milttonin palkkioiden maksajaksi Guggenheim-säätiön hallituksen suomalaisjäsenen Carl Gustaf 'Kisu' Ehrnroothin. Tieto oli virheellinen ja Stradan lähteiden mukaan MTV3 pyysi uutisointiaan yksityisesti anteeksi Ehrnroothilta. Huhut nostivat sen jälkeen Milttonin laskun kuittaajaksi Sanomien suuromistajan Rafaela Seppälän, mutta tämäkään tieto ei pitänyt paikkaansa, vaan tietojemme mukaan shekkivihkoa käytti kolmas varakas suomalainen Gugge-peluri.
Ilmeisesti huhut olivat sen verran epämiellyttäviä matalasta profiilista pitäville mahtivaikuttajille, että pian Guggenheimin ja Milttonin liitto siunattiin muodollisestikin, ja maksajan henkilön penkominen saatiin loppumaan. Ketään ei varmasti yllättänyt, että hankkeen parissa työskentelevistä erikseen mainitytiin Sanna-Mari Jäntti.
Spekulaatioilla Milttonin rahoittajasta on sikäli merkitystä, että Guggenheimin varakkaiden taustapelureiden piirissä on tiettävästi ajettu voimakkaasti taidelahjoitusten verovapautta Suomeen. Lahjoitusten verovapaus saattaisi mahdollistaa amerikkalaistyppisen verosuunnittelun, jolloin lahjoituksen summasta merkittävä osa päätyisi lahjoittajien verovähennyksien kautta julkisista verorahoista kuitattavaksi.
Tällä mallilla pahimmassa tapauksessa yksityinen raha voisi merkittävässä määrin päästä ohjaamaan julkista suomalaista taidepolitiikkaa ja kauhuskenaarioiden mukaan ohjata taiteiljoita toimimaan merkittävimpien yksittäisten rahoittajien mieltymysten mukaan.
Koska Guggenheimia Helsinkiin ajavissa joukoissa on niin taidetta myyviä galleristeja kuin raskaan sarjan taidesijoittajia, ei ole mitenkään yhdentekevää, millaiset mahdollisuudet heillä on vaikuttaa taiteen, taidesuuntien, taiteilijoiden ja yksittäisten teosten arvostukseen ja arvoon. Kyse on paitsi puhdassydämisestä taiteen rakastamisesta, myös taloudellisista asioista. Kansainvälinen nykytaide on lisäksi usein sijoittajien hintamanipuloinnin kohteena.
Ikävän varjon uudelle tilanteelle pari päivää uutisten jälkeen heittivät oikeusasiamiehen moitteet Janne Gallen-Kallela-Sirénille hankkeen ensimmäisen vaiheen valmistelusta. Salaliittoteoreetikot näkivät oikeusasiamiehen päätöksen julkistamisen ajankohdan olevan lähes koulukiusaamista nolosti esiinnousseen hankkeen ympärillä, mutta ajatus tarkoitushakuisesta ajoituksesta tuskin pitää paikkaansa.
Mikä on valmistelua?
Asian ympärillä käyty keskustelu painottui muutamaan ydinkysymykseen. Näistä keskeisimmäksi nousi pohdinta siitä, voivatko virkamiehet tai luottamusmiehet käydä luottamuksellsisa keskusteluja hanketta valmistelevan yksityisen säätiön ja tätä edustavien lobbareiden kanssa, eli tulisiko tietojen vaihto katsoa osallistumiseksi valmisteluun? Konsulttien vahvaa roolia jo sinsänsä pidettiin ongelmallisena. Myös Helsingin kaupungin taidemuseon johtokunnan ohittaminen nosti kysymyksiä.
Erityisen ongelmallisena asiassa on pidetty sitä, että hanketta on pidetty piilossa hengissä yli lokakuun 2012 kunnallisvaalien, joissa aiheesta ei juuri pukahdettu, mutta silti useat ehdolla olleet luottamusmiehet ja kaupungin ylin virkamiesjohto ovat keskustelleet kertaalleen demokraattisessa päätöksenteossa tyrmätystä projektista säännöllisesti.
Nyt Guggenheimia puuhataan Helsinkiin ihan julkisestikin, joten varmaa on, että ehdotukset alkavat tarkentua varsin pian, viimeistään alkusyksyllä. Silloin päästään taas ottamaan kantaa itse hankkeeseen ja sen sisältöön. Ihmettely siitä, kuinka kömpelösti hommaa yhä uudestaan puuhataan saa siirtyä taustalle, ellei hommaa töpeksitä oikein urakalla. Toki sekin on mahdollista, sen verran asioissa on kämmennetty pitkin matkaa.
Seuraavaa vaihetta odotan itsekin suurella mielenkiinnolla, sillä uskon, että Guggenheimista voisi olla leivottavissa paketti, joka olisi helsinkiläisten kannalta hyvä ja hyväksyttävissä. Tiedän myös, että siitä on väännettävissä sellainenkin versio, että siihen syöttiin ei ole syytä tarttua.
Laitetaan lopuksi Helsingin Gugge mittasuhteisiin. 140 miljoonan euron rakennuksella ja parin sadan miltsin kokonaissatsauksella pitäisi saada aikaiseksi jotain kansainvälisestikin päräyttävää. Todelliset päräyttäjät täristelevät kuitenkin ihan toisella tasolla. Arizonan persläpeen, Bentovilleen, rakennettiin pari vuotta sitten Wal-Mart -kauppaketjun perijättären Alice Waltonin lahjoitusvaroin Crystal Bridges Museum of American Art.
Amerikkalainen käsitys must see -museosta maksoi pyöreät miljardi dollaria.
