Jokin aika sitten Helsingin Sanomien kolumnisti Pertti Avola kirjoitti Kanavalla-palstalla radion kuuntelusta. Hän jakoi kuulijat kahteen ryhmään: "vanhaa linjaa" edustaviin ohjelmien kuuntelijoihin ja "uudemman linjan" kuuntelijoihin, jotka kuuntelevat radiosta lähetysvirtaa, satunnaisesti ja lyhyissä pätkissä. Hänen mukaansa vanhan linjan kuuntelijoille radio on vastaanotin, laatikko pöydällä, kun taas uuden linjan kuuntelijoille radio on osa netin, kännykkän tai mp3-soittimen audiota.

Minä en oikein usko näin yksinkertaiseen jakoon vanhaan ja uuteen linjaan. Ei radiosta ohjelmia kuuntelevillekaan ole olennainen se laite, laatikko, mistä ohjelmia kuunnellaan, vaan itse ohjelmat. On vain niin, että esim. netin, mp3:n tai kännykän kautta ei vielä saa sitä ohjelmavalikoimaa, minkä ns. perinteiset radion ohjelmakanavat tarjoavat.

Radio liittyy elämäntapaan. Se joka on kiinnostunut ympäröivästä todellisuudesta, yhteiskunnasta, historiasta, kulttuurista, muutoksesta, se lukee kirjoja, aikausijulkaisuja ja lehtiä sekä epäilemättä kuuntelee ohjelmia radiosta.

Radion kuuntelemisen olennainen helppous on siinä, että kuuntelija voi vain olla, vaikka silmät kiinni. Radion voi avata umpimähkään vaikka kesken jonkin tiedeohjelman ja ajautua asian ja aiheen lumoihin, vaikkei koskaan olisi edes tullut ajatelleeksi että voisi olla kiinnostunut esim. kymmeniätuhansia vuosia vanhan kallioperän synnystä tai slaavilaisten kielten syntaksista. Tällainen kuulija on valmis yllätyksille. Radio ei vaadi mitään, mutta se mitä se tarjoaa voi viedä mukanaan.

Jos elämäntapaan kuuluu se, että on kiinnostunut huulenheitosta ja ns. populaarimusiikista, niin tällaisia kuulijoita varrten ovat erityisesti kaupalliset radiokanavat kilpailuineen ja nettipalveluineen. Kanavien tarkoitus on pitää määrätyn musiikkiprofiilin kuulijat kanavalla tiettyjä tuoteinformaatiotuokioita varten.

Elämäntavat eivät tietenkään jakaudu yksiniitisesti kahteen kategoriaan, vaan ne voivat olla sekoittuneita. Jonakin päivänä kuuntelen yhdeltä kanavallta ohjelman, jossa käsitellään 50 minuuttia Sofi Oksasen teosta ”Puhdistus” ja jonakin toisena toiselta kanavalta kuuntelen mielelläni Juha Vuorisen vauhdikasta pudottelua.

Meidän visuaalisena aikanamme nopearytminen kuvien välke ja vaihtelu tuodaan myös audiokonsepteihin: nopeata, kepeätä, lyhyttä, vaihtuvaa, viihdyttävää, pintaa. Audiosisältöihin netissä kuuluu aina visuaalisuus; netti kaikkine katselemisen mahdollisuuksineen on kuuntelemisen kanssa samanaikaisesti käytettävissä. On totta että nuorisolle radio ei ole enää erillinen laite, vaan se on audiotarjontaa netissä, mutta tämä ei poista sitä että samat radio-ohjelmien lajit kuin ennenkin ovat edelleen olemassa. Valitettavaa on vain se, että niitä entistä suppeammin vain viljellään. Ajantäyttöpuhuminen ja äänitteiden soittaminen ei ole suinkaan ainoa radio-ohjelman muoto. Radionkuuntelemisen keskeinen muuttuja on ikä. Siksipä toivoisi, että tekijät myös nuorisolle tarjoaisivat radio-ohjemien koko kirjon.

Audion syvin olemus on näkymättömyys, sitä ei aina ymmärretä ja se tuppaa unohtumaan. Osa kuulijoista ei enää uskaltaudu näkymättömyyden vietäväksi, koska audion visuaalisuus on OMIEN MIELIKUVIEN visuaalisuutta. Kuuntelepa vaikka radiodraamaa, feature-ohjelmia tai radiodokumentteja. Yhtä hyvin uutiset, urheilu, tiede ja kulttuuri saavat voimaa mielikuvista. Meidän mielikuvistamme.

Tv:n kuvatulvassa ja välkkeessä on vetovoimaa, joka sitoo katsojan energian visuaaliseen avaruuteen imemällä tämän energian itseensä. Kun taas radion ominaisuus näkymättömänä on energiavirran päinvastainen suunta: se luovuttaa energiaa kuulijalle.

Tiedän että kun oma ikä karttuu, on tyhmää ja vaarallista ruveta sanomaan, että ennen asiat olivat paremmin kuin nyt. Mutta kun on kuunnellut radiota kuutisenkymmentä vuotta, niin kuin olen tehnyt, uskon kokemusta radion kuuntelemisesta kertyneen. Ja siksi uskallan kaikesta huolimatta sanoa, että ennen eräät asiat olivat radiossa paremmin kuin nyt.

Yhdellä tasokkaimmista kanavistamme (Yle Radio 1) on lähetetty eräiden radiolegendojen tekemiä ohjelmia arkistouusintoina. Pekka Tiilikaisen ja Eero Saarenheimon ohjelmia olen kuunnellut. Niistä oppii muutamia perusasioita: ilmaisun selkeys on radiotoimittajan perusavu ja perustyökalu. Ajattelun selkeys, tiedonhankinta ja tiedon välittämisen järjestäminen, suullisen ilmaisun selkeys, johon kuuluvat sekä kielen että puhunnan selkeys ovat se lyijykynä, jolla radiotoimittaja kirjoittaa. Eikä sovi unohtaa äänitystekniikkaa ja äänen editointia, vartta jonka varassa lyijy pysyy.

Tänään kuulee tasokkaillakin radiokanavilla paitsi höpötystä, josta ei sen enempää, selviä äännevikoja (konsonantit r, l ja s etunenässä) ja äänenmuodotuksen epäkuunneltavuutta honotuksineen ja kälätyksineen. Monet näistä asioista voisivat olla korjattavissa, jos toimittaja ei ajattelisi itseään brändinä, päähenkilönä, vaan työkaluna, välittäjänä. – Tässä muuten huomaatte vanhanaikaisuuteni: ajattelen toimittajaa tiedon ja kokemuksen välittäjänä en päähenkilönä.

Nykyään toimittajat itse äänittävät ja editoivat juttunsa ja ohjelmansa. Lienevätkö he saaneet tähän koulutusta? Monesti haastateltava on viety äänityksellisesti kaikkein vaativimpaan paikkaan (ravintolaan, kadulle tms.) tai äänitetään esim. teatteriesitystä katsomosta, niin että kiinnostavaakin aihetta varjostaa tekninen ärsyttävyys.

Radio on tekninen väline, jolla välitetään auditiivisia viestejä. Auditiiviset viestit ovat ääntä eli kieltä, puhetta, toimittajan pelottomuutta olla läsnä tilanteessa, musiikkia, luonnon ja todellisuuden ääniä, tehtyjä tehosteita ja kaiken tämän järjestämistä ja editoimista. Tässä riittää toimittajalle harjoiteltavaa. Sekä Tiilikainen että Saarenheimo olivat harjoitelleet.

Aloitin Radioteatterin päällikkönä keväällä 1990. Se oli Yleisradion suuren radiouudistuksen aikaa. Perustettiin mm. Radiomafia, populaarikulttuurin kanava. Ylen Ykkönen (nykyinen Yle Radio 1) ja Radiomafia muodostivat organisatorisesti ns. radioyksikön, jonka johtaja oli Olli Alho. Olli Alho oli sekä korkeakulttuurin että populaarikulttuurin tuntija. Hänelle olivat yhtä tärkeitä niin Alivaltiosihteeri, Gösta Sundqvist kuin RSO:kin. Tuo aika oli kulttuurin ja radiokulttuurin yltäkylläisyyden aikaa.

Radioteatteri sijoitettiin tässä organisaatiossa Ylen Ykkönen -kanavalle, mutta sen tehtävä oli tuottaa draama- ja fiktio-ohjelmistoa kaikille suomenkielisille radiokanaville (siis Ylen Ykköselle, Radio Suomelle ja Radiomafialle).

Me Radioteatterissa olimme jatkuvassa yhteydessä Radiomafian tuottajiin, me ideoimme yhdessä erilaisia ohjelmia ja ohjelmamuotoja. Kaikki draama oli kestoltaan lyhyttä, osa oli improvisoitua, osa suoraa lähetystä mitä erilaisimmista paikoista, syksyiseltä uimarannalta muun muassa. Oli jopa yhden kauden mittainen stand up –kokeilu ravintolassa suorana lähetyksenä, oli lyhytdekkareita, oli rokkarielämäkertatarinoita, oli draamaa ja iltasatuja lapsille. Kaikki muistavat legendaarisen Nalle Puh –tulkinnan, jossa Matti Pellonpää ja Kari Väänänen tekivät kaikki roolit. Oli Teatteri 1990, jonka muodostivat ns. Jumalan teatterin näyttelijät, oli kirjallisuuden klassikoilta viidessä minuutissa.

Olin säännöllisessä yhteydessä Radiomafian johtaja Pentti Kemppaiseen ja ohjelmakoordinaattori Ismo Nykäseen. Radioteatteria ja Radiomafian ohjelmaprofiilia istutettiin yhteen. Rahat vain eivät riittäneet kaikkiin niihin ideoihin, joita syntyi. Tärkeitä yhteistyökumppaneita olivat Radiomafian toimittaja/tuottajat Tarleena Sammalkorpi, Nadja Nowak, Marika Kecskemeti, Jake Nyman, Pertti Ylikojola.

Radioteatteri eli tuolloin vahvaa kautta. Se tuotti paljon ohjelmistoa Radiomafiaan ja kehitteli populaaria ja nuoremmalle yleisölle suunnattua radiofiktiota. Sitten valitettavasti ajat muuttuivat. Talous tiukkeni ja siitä kärsivät erityisesti radiodraaman kaltaiset suhteellisen kalliit ohjelmamuodot.

Minusta tuntuu, että sitten 1950-luvun Radio Days –aikojen Yleisradiossa ei ole eletty vastaavaa radiorenessanssin aikaa kuin tuolloin 1990-luvun alussa, kun kuulijoita kunnioitettiin kulttuuri-ihmisinä, olivat he sitten korkean tai matalan kulttuurin harrastajia, tai molempia. Heitä ei tuolloin vielä nähty kuluttajina/asiakkaina.

Tänä aikana jolloin korostetaan terveitä elintapoja ja terveellistä ruokaa, on taiteellekin annettu terveysfuntio. Kulttuuriministeri korostaa sitä miten taide on yhteisöllistä. Se ehkäisee yksinäisyyttä ja syrjäytymistä. Taide menee laitoksiin ja saa aikaan ihmeparannuksia. Se on terveellistä ja sosiaalista. Nam.

Mutta kaikki taiteethan eivät ole yhteisöllisiä eivätkä sosiaalisia sävel- ja näyttämötaiteiden tapaan. Ei-sosiaaliset taiteet, kuten kirjallisuus, putoavat terveyden ulkopuolelle. Kirjallisuushan hyvin usein kulttuurihistorian varrella on ollutkin epäterveellistä. Kirjoja on jouduttu kieltämään ja takavarikoimaan ja vetämään jopa oikeuteen. Mitä kulttuuriministerillä on tällaisen taiteen varalle?

Radiodraama on myös ei-sosiaalinen taide. Alkuaikoinaan sitä kokoonnuttiin perhe-, jopa sukukunnittain kuuntelemaan, mutta ei enää pitkään aikaan. Radiodraaman voi ottaa mukaansa ja viedä omaan yksinäisyyteensä, aivan kuten kirjan. Sen pariin voi mennä ja torjua muut ihmiset ja seurueet, ja olla vain yksin. Oma pää, oma vastaanotto, teos ja minä ei muita.

Minulle taide on jotkin muuta kuin vihreätä, kivaa ”yhteistä jakamista”. Siksipä luen kirjoja ja kuuntelen radiodraamaa.

Nyt kun Jungner on lähtenyt Yleisradiosta ja kertonut mitä sai viidessä vuodessa aikaan, minäkin ajattelin kertoa Ylestä lähdöstäni, mutta en siitä mitä mahdollisesti sain aikaan 23 vuodessa, vaan siitä miltä tuntui eläkkeellejäämisen jälkeen. Jäin eläkkeelle kolmetoista kuukautta sitten. Radioteatterista jossa olin ollut koko yleurani ajan.

Olen viime kuukausina lukenut kaksi teosta, jotka käsittelevät mm. työelämästä, yliopistourasta luopumista. Ne ovat Antti Eskolan ”Mikä henki meitä kantaa” ja Merete Mazzarellan ”Matkalla puoleen hintaan” (Resa med rabatt: om konsten att vara pensionär). Professorin eläkkeelle jääminen on tietenkin eri asia kuin paperitehtaan työläisen tai kauppa-apulaisen. Professori voi jatkaa itsenäistä työtään ja paljon vapaammin kuin virassa ollessaan. Mutta professorikin joutuu miettimään, mitä merkitsee viran ja päivittäisten rutiinien, hallinnon ja opettamisen, byrokratian ja organisaatiouudistuksiin osallistumisen loppuminen. Vaikka näiden professorien ura itseään ilmaisevina ja luovina tekijöinä edelleen jatkuu, pohtivat hekin sitä mitä merkitsee se, että ei enää ole siinä yhteisössä, jota on johtanut vuosikaudet, jonka kehittämistä on pitänyt tärkeänä ja johon on kuin kasvanut kiinni.

Kun ihmisen työvuodet loppuvat, alkaa eräänlainen loppunousun vaihe, johon pitäisi osata suhtautua. Ja suhtautua nimenomaan nousuna eikä laskuna. Minä olin eläkkeelle jäämisestä iloinen, koska pystyin sitä seuraavan puolen vuoden aikana tekemään 12-osaisen radio-ohjelman ja monta pienempää hommaa Ylelle ja jotain muillekin työnantajille. Sain vihdoin tehdä jotakin sellaista minkä tunsin vain minun omaksi työkseni. Ei tarvinnut ajatella Radioteatterin ohjelmistoa, ei henkilöstön kehittämistä, ei sen hyvinvointia, ei rahojen riittämistä.

Mutta samalla kun tein näitä töitäni (se tapahtui eräässä freelancer-huoneessa Radioteatterin tiloissa), saatoin edelleen seurata sivusta entistä työyhteisöäni. Ja ennen kaikkea sitä, että se näytti toimivan niin kuin ennenkin. Vain minä en enää kuulunut siihen. Se yhteisö joka oli ollut 23 vuotta keskeinen ja päivittäinen, ja jonka eteen olin tehnyt töitä iltaisin ja viikonloppuisin jatkoi edelleen toimintaansa kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Tämä on kai se eläkkeelle jäämisen suurin oppi. On osattava suojata itsensä siltä yksinäisyydeltä, joka syntyy kun se mikä on antanut elämälle, tarkemmin sanottuna toiminnalle, kaiken sisällön eräänä päivänä loppuu. Työtoverit kiittävät, halaavat ja hyvästelevät, kukittavat kuin vainajan. Ja juotuaan lasillinen palaavat jokapäiväiseen työhönsä. Vain minä en enää sinne palaa. Tämä on kosminen hetki. Työelämä oli siinä. Siinä seison kadulla keskellä yötä odottamassa taksia kotiin. Olin yksi siinä eläkkeelle siirtyjien sarakkeessa, jonka avulla henkilöstöhallinto kalkyloi htv-poistumia.

Opin päällikkönä (mutta varmaan vasta liian myöhään) sen, että kun ihmisen työura loppuu, siihen ei pitäisi suhtautua henkilötyövuosipoistumana, vaan sinä mikä se on. Erään elämänvaiheen loppuna, joka on eläkkeelle lähtijälle ainutkertainen asia ja suuren muutoksen paikka. Ja panee hänet katsomaan omaa elämänkaartaan aivan uudesta näkökulmasta. Esimiehethän kokevat poistumia tavan takaa ja heille se on byroktraattinen kirjaus. Saavutus ja ilo.

Radioteatteri oli minulle kaikki kaikessa. Erittäin uhanalaisena ja perifeerisinä ohjelmalajina se tuntui sitäkin tärkeämmältä. Minulla on pahvilaatikossa nelisenkymmentä muistikirjaani ylevuosiltani, niissä on kehityssuunnitelmia, organisaatiokaavailuja, ohjelmasuunnitelmia, budjettikehittelyjä, mutta myös purkauksia asioista jotka eivät onnistu, jotka eivät mene niin kuin toivoisi. Luonnoksia puheiksi eläkkeellelähtijöille. Ja muuta sellaista. Kaikki muut paperit heitin roskikseen.ja johtamistaidon oppaat annoin muille. Tuon pahvilaatikon sisältöön en palaa vähään aikaan. Nyt olen ottanut Radioteatteriin henkistä etäisyyttä. Se ei ole enää minun asiani. Vain tekijänä haluaisin palata sinne joskus. Ehkä tuosta pahvilaatikosta on silloin iloa.

Tulin Yleisradioon, Radioteatteriin, radiomaailman vapautumisen jälkeen, vuonna 1986. Kaupalliset paikallisradiot olivat aloittaneet ja saaneet Ylenkin radiotoiminnan muutokseen. 1980-luvun puolivälissä radion yleisohjelma ja rinnakkaisohjelma olivat muuttuneet radion 1-verkoksi ja 2-verkoksi, kahdeksi toisistaan erottuvaksi kanavaksi, Radio 1:ksi ja Radio 2:ksi. Niitä oli jopa hiukan profiloitu: toinen oli asia-, kulttuuri- ja konserttimusiikkipainotteinen, toinen ajankohtais-viihteellinen.

Radio eli silloin valtavaa renessanssia. Dynaaminen Radio City ja leppoisa Radio Ykkönen olivat Helsingin seudulla, minun kuulomaailmassani, ne paikallisradiot, jotka panivat Yleä tiukoille. Niiden innoittamana koin radion välineenä omakseni, nimenomaan Ylen radion, yleisradion, julkisradion ( jota käsitettä Pentti Kemppainen käyttää väitöskirjassaan ”Radion murros”). Olin saanut teatterikoulutuksen ja journalistikoulutuksen ja jo siksi Radioteatteri tuntui oikealta paikalta.

Seuraava Ylen radiotoiminnan muutos tapahtui vuonna 1990. Viimeisellä hetkellä, sanoisin. Syntyi kolme kanavaa, jotka olivat nykyisten Yle Radio 1:n, YleX:n ja Yle Radio Suomen edeltäjät. Uudistus oli perusteltu ja julkisen palvelun kannalta hyvä: profiloituja yleiskanavia.

Minulle ei ollut hetkeäkään epäselvää, etteikö se mitä Radioteatterissa teimme näille kolmelle kanavalle olisi ollut julkista palvelua. Sellaista ohjelmaa eivät kaupalliset tehneet (eivätkä olisi pystyneetkään tekemään) silloin, enkä ole kuullut niiden nytkään tekevän. Sama päti kaikkeen muuhunkin radio-ohjelmaan. Se oli selvästi aivan muunlaista kuin kaupallisten. Ja erityisesti kanavakokonaisuudet, ohjelmakokonaisuudet erottuivat. Minä koin että voin kuunnella radiota, saan olla rauhassa ja minua kunnioitetaan kuulijana. Kaupallisten moodi oli, ja on edelleen, ”pysykää kanavalla te olette mainostajiemme kohdeyleisö”. Ne määräilevät ja mielistelevät. Se ei ole julkista palvelua. Kun en enää ole yleläinen, voin sanoa, että Ylestä tuli parempia ohjelmia, koska sen toimittajat ja tekijät olivat koulutetumpia ja sivistyneempiä kuin kaupallisen puolen.

Se että Yleä rahoitetaan julkisin varoin, kansan rahoilla, on entistä enemmän alkanut hiertää mainosmyynnin katteella toimivaa mediaa, erityisesti sanomalehdistöä, koska raja sähköisen ja printtimedian välillä häilyy. On alettu kalastaa samalla järvellä. Ministeri Lindénin puoluetoveri Kimmo Sasi on Ylen arvoa korostaessaan todennut, että Suomen tilanne on erittäin edullinen kaupalliselle medialle. Lisään vielä, että sen etuja ajetaan, ikään kuin ne olisivat yhtä arvokkaat kuin julkisen palvelun toimijan.

Panin jo Ylessä ollessani merkille, että yhtiön johto sen paremmin kuin toimittajatkaan eivät suuremmin kiihkoilleet julkisuuden palstoilla Ylen tehtävästä, vaikka lehdistö tuota tehtävää pyrkiikin taajaan määrittelemään. Peistä taittavat enimmäkseen parlamentaarikot, hallintoneuvoston jäsenet ja muut, vaikka heidän tuntemuksensa itse yhtiön käytännön toiminnasta ovat puutteelliset. Keskustelua vie lehdistö ja se koskee usein vain TV1:tä ja TV2:ta tai nettiä, vaikka Yleisradio on paljon paljon muutakin. Katsokaa vaikka Ylen kotisivulta.

Tampereen yliopiston tiedotusopin professori Taisto Hujanen on sanonut, ettei minkään ”merkityksekkään mediaorganisaation lähtökohtana voi olla, että toiset määrittelevät, mitä se tekee”.(Apu 11/2010) Silti leegio kilpailevia tahoja on jo pitkään halunnut tämän määritelmän tehdä. Ne ovat jopa saaneet kansanedustajat sekaisin. Mitään järkevää ei Yleisradiosta ole lausuttu pitkään aikaan. Mutta jotakin sentään.

Pakko siteerata: ”Eihän Yle ole kauppias, joka myy kansalaisille ohjelmiaan. Yle on puolueettomuuteen ja riippumattomuuteen pyrkivä instituutio, joka pitää osaltaan yllä moniäänisyyteen ja tasa-arvoon pyrkivää yhteiskuntaa. Jokainen käyttää ’Ylen palveluita’ ihan vain kävelemällä vapaasti kadulla.” (Susan Heikkinen, Suomen Kuvalehti 11/2010) Näin tasokasta tekstiä en ole lukenut aikoihin. Tämä on se asian ydin. Yle on meidän jokaisen elämänlaadun takuu, se ei ole kenenkään yksityisen lompakon pullistaja.

Susan Heikkinen jatkaa, että ”markkinamekanistisen maailmankuvan sisäistäneet pässit” nurisevat yleisönosastoissa ja vaatiessaan ”vastinetta rahoille” joutuvat nolaamaan itsensä julkisesti. Näinhän se on.

PS.
Julkisen palvelun yksityiskohta: Laskin Radioteatterissa ollessani, joskus viitisen vuotta sitten, että Radioteatterin palkkioina ulkopuolisille tekijöille (kirjailijoille, käsikirjoittajille, dramatisoijille, ohjaajille, näyttelijöille, muusikoille, säveltäjille, suomentajille) maksama vuotuinen summa vastasi n. 45:ttä valtion taiteilija-apurahaa. En tiedä, mikä on tilanne radiodraaman kohdalla nyt enkä mitä nämä luvut ovat tv-draaman puolella, mutta kannattaa joka tapauksessa muistaa että kansalaisilta kerätyillä varoilla tuetaan myös suomalaista kulttuuria suuntaamalla näitä varoja suomalaisille tekijöille ja taiteilijoille. Myös osa Radioteatterin vakinaisen henkilökunnan työpanoksesta oli ja on edelleen taiteellista työtä, joka voitaisiin lisätä edelliseen laskelmaan.

PPS.
Tänään oli Hbl:ssa kaksikin juttua Ylestä. Lue.

Hufvudstadsbladetissa on käyty viime aikoina keskustelua siitä syntyykö uutta suomenruotsalaista dramatiikkaa kenties liian vähän. Yhden puheenvuoron ottivat myös Ylen ruotsinkielisen radiodraaman edustajat. He osoittivat, miten suomenruotsalaista dramatiikkaa parhaiten vaalii juuri Yle Fiktionin Radioteatern.

Tämä johtaa minut erään lempiaiheeni ääreen: radiodraaman rinnastamiseen näyttämöteatteriin. Minusta niin ei pitäisi tehdä. Olkoon teatteri teatteria ja sen näytelmät teatterinäytelmiä. Radiodraaman ei ole syytä sotkeutua siihen maailmaan. Radio ei ole teatteri. On olemassa elokuvakäsikirjoituksia, on olemassa tv-draamakäsikirjoituksia ja on olemassa radiodraama- eli kuunnelmakäsikirjoituksia. Vaikka näiden kaikkien juuret johtavat teatteriin, ne ovat jo niin pitkälle itsenäistyneet, että niiden käsikirjoitukset eivät osallistu teatterinäytelmäkäsikirjoituksista käytäviin väittelyihin tai kilpailuihin. Ne eivät ole näytelmiä.

Teatteri on tapahtuma esittäjien ja yleisön välillä. Yleisö kuulee ja näkee, mutta myös aistii, kokee tilan ja ihmiset suhteessa toisiinsa. Teatterin preesensluonteeseen liittyy olennaisena spatiaalisuus ja visuaalisuus, mutta myös inhimillinen viestintä realistisimmillaan, elämänkaltaisimmillaan (ihminen – ääni - puhe – ilmeet – eleet – liikkeet). Radiokuunnelma on taltioiva ja keinotekoinen väline. Kuunnelma on näkymätön. Se on sen erikoisuus.Kaikki muut draaaman ilmenemismuodot ovat visuaalisia, vain radiodraaman perusominaisuus ja ainoa aistiominaisuus on auditiivisuus.

Teatterikoulutuksen kautta rekrytoituu paljon radiodraamankin tekijöitä. Heiltä vie suhteellisen kauan aikaa ennen kuin he oppivat pois siitä, mitä ovat näyttämön lainalaisuuksista oppineet. Jo sen tajuaminen, että näkymättömyys ei ole puute, jonkin asian puuttumista, jotakin negatiivista, vaan se ominaisuus jolla työskennellään ja jonka mahdollisuuksia käytetään hyväksi välitettäessä sanomaa kuulijoille. Se rakennusmateriaali.

Radiodraama on radiovälineen luoma draaman laji. Radion, nykyään on syytä sanoa audion, kehittymisen myötä kehittyy myös radiodraama. Sen historia on vasta n. 90 vuoden mittainen, on itsestäänselvää että audiodraama aikaa myöten karistaa teatterin hilseet harteiltaan.

Mutta audiodraama tarvitsee henkilöitä, tekijöitä, joilla on mahdollisuus erikoistua tälle alalle. On pystyttävä löytämään ja tukemaan kirjoittajia, samoin ohjaajia ja näyttelijöitä, jotka haluavat erikoistua audiodraamaan ja alkaa kehittää sitä. On hiukan paradoksaalista, että oikeastaan audiodraaaman tekijöistä vain äänitarkkailijat/-suunnittelijat voivat vakituista kuukausipalkkaa vastaan erikoistua. Heidän ammattitaitonsa ja näkemyksensä ovat usein paljon pitemmällä kuin sillä free lancer -ohjaajalla, jonka vetämän työryhmän jäsenia he ovat. Vakinaisesti kiinnitettyjen kuunnelmaohjaajienkin määrä on koko ajan vähentynyt. Kannattaa muistaa, että tradition kuollessa myös kehitys kuolee. Siksi pidän tärkeänä että on olemassa myös vakinaisesti kiinnitettyjä audiodraaman ohjaajia. Vain siten traditio takaa kehittymisen mahdollisuuden.

Olen tästä radion ja teatterin erosta joutunut aikanaan jopa silloisella työpaikallani Radioteatterissa kinaamaan kovastikin. Pidän silti edelleen kiinni siitä, että audiodraama ei ole teatterin alalaji eikä voi kehittyä teatterin kainalossa, vain itsenäisenä se voi sen tehdä.

Teatterintekemiseen liittyy sosiaalista glamouria, jonka pitkä harjoitusaika, yhteinen projekti ja näyttämöllinen esilläolo synnyttävät. Tämä glamour ei ole siirrettävissä audiodraamaan tekemiseen. Audiodraama ei sisällä mitään ihailukulttuuria. Se on perusasia joka tekijöiden on tajuttava. Audiodraama syntyy kuulon maailmassa, joka on tyystin toinen kuin visuaalisuuden kimallus.

Vielä tuosta ruotsinkielisestä Radioteatterista. Ylessä on sekä suomenkielinen että ruotsinkielinen Radioteatteri/Radioteatern. Molemmat kuuluvat omissa organisaatiossaan draaman ja fiktion yleisalueeseen. Ne on siis liitetty yhteen tv:n kanssa, vaikka viisasta olisi ollut liittää ne yhteen yhdeksi kaksikieliseksi audiodraamayksiköksi.

No, ananasakäämä, asiahan ei minulle kuulu…

Olin Radioteatterin pomo lähes kaksikymmentä vuotta. Tulin tuona aikana kirjoittaneeksi paljon tekstiä radioteatterista, radiodraamasta, ohjelmistopolitiikasta, kuunnelmien lajityypeistä ja teemoista, käsikirjoittamisesta, ohjaamisesta, näyttelemisestä, soundista ja äänestä, tuottamisesta, strategiasta, hallinnosta, taloudesta.

Osa tästä tekstistä julkaisiin jossakin muodossa, mutta suurempi osa liikkui A4-liuskoina, tekstitiedostoina, sähköposteina, power point –tiedostoina ym. minulta monelle eri taholle, esimiehille ja alaisille. Lienee alakanttiin aavistettu, jos sanon että kuukaudessa n. 5-6 liuskaa harkiten kirjoitettua tekstiä lähti minulta jonnekinpäin Yleä. Tämä merkitsee jotakin 1200 liuskan verran radiokuunnelmaa eri puolilta käsittelevää tekstiä, jota olen lähettänyt Ylen sisällä.

Missä se teksti on nyt? Suurimmaksi osaksi ei missään. Osa on painettu erilaisissa esitteissä ja ne ovat jäljellä, mutta sähköisessä muodossa toimitetut tekstit eivät todennäköisesti ole missään. Ne on kirjoitettu erilaisiin päivänkohtaisiin tarkoituksiin: budjettiperusteluihin, henkilöstöselvityksiin, palkka-asioihin, palkitsemiskysymyksiin, organisaatiouudistuksiin, tuotanto- ja pelisääntökorjauksiin, ohjelmistouudistuksiin ja ties mihin. Mutta uskon, että kaikessa tekstissä on myös käsitelty radiodraaman olennaisia kysymyksiä, sen olemassaolon kysymyksiä. Siis kysymyksiä joita minä olen sellaisina pitänyt.

Ihminen tekee siis työtä, tässä tapauksessa kirjoittaa satoja ja satoja liuskoja tekstiä johdolle ja esimiehilleen. Nämä sitten lukevat nuo teksitit ja tallentavat ne johonkin. Käyttäävät ehkä yhden lauseen jossakin strategiasuunnitelmassaan ja deletoivat loput. Eräs esimieheni kaukaa menneisyydestä sanoi: ”minä kirjasin tämän ylös ja otan myöhemmin esille”. En tiedä ottiko.

Minulla oli koneellani tallessa ja säntillisesti erilaisiin aiheenmukaisiin faileihin järjestettynä vuodesta 1992 alkaen kaikki kirjoittamani (keräämäni ja vastaanottamani) materiaali. Erään kerran siirsin kaiken varmuuskopioiksi muistitikulle. Ja poistin koneeltani alkuperäiset failit (miksi!?), vain silloin meneillään olleen vuoden materiaaalit säilytin. Ja sitten kävi niin kuin voit jo arvata: tuo muistitikku katosi selittämättömästi jonnekin. Sitä ei ole koskaan löytynyt. Sillä tikulla oli pienoiskoossa minun Yle-historiani, Yle-historiani joka katosi. Vähän tämän jälkeen lähdin Ylestä eläkkeelle enkä näin ollen, ehkä onneksi, voi katsoa taaksepäin.

Kun Kaarina Hazard julkaisi Tony Halmeen muistokirjoituksensa, kävi heti ilmi miten vaikeata kertojan käyttö tekstissä on. Hazard selitti, että hänen kirjoituksensa oli senasaatiojounalismin ironiaa ja pilkkaa. Kolumnista olisi vain pitänyt osata erottaa kertoja jutun todellisesta kirjoittajasta. Todellinen kirjoittaja käänsi sanomansa kertojan avulla päinvastaiseksi tarkoituksena paljastaa julkisuuden tekopyhyys. Tehtävä oli vaikea, varsinkin niin vaikeassa tyylilajissa kuin ironia. Ei se Hazardilta tainnut oikein onnistua, kun syntyi niin paljon tyytymättömyyttä ja kapinaa hänen tekstiään kohtaan.

Genesis alkaa näin: ”Alussa Jumala loi taivaan ja maan, pimeys peitti syvyydet, ja Jumalan henki liikkui vetten yllä.” Tässäkin on kertoja, joku joka näkee syvyydet peittävän pimeyden, aution ja tyhjän maan sekä Jumalan jonka henki liikkuu. Jumala on kuten tiedämme kaikkivaltias ja kaikkivoipa, mutta vielä häntäkin kaikkitietävämpi hahmo on tämä kertoja, joka siis näkee jumalankin ja tämän teot ja pystyy ne luettelmaan. Hän myös kuulee, mitä Jumala päivittäin sanoo: ”Tuottakoon maa kaikenlaisia eläviä olentoja, kaikki karjaeläinten, pikkueläinten ja villieläinten lajit.” Tässä vaiheessa Jumala siis ajatteli jo ihmistä ja hänen tulevaisuuttaan ja toimeentuloaan luomalla heti kärkeen karjaeläimet. Ja kertoja näkee myös Jumalan mieleen: ”Ja Jumala näki, että niin oli hyvä.”

Eivät lukijat tässäkään tarinassa välttämättä havaitse kertojaa eivätkä kertojan ironiaa, vaan tulkitsevat että Jumala itse tässä kertoilee tekosistaan. Ja vielä suurempi probleema syntyy, jos kysytään kuka tämän on kirjoittanut. Missä on kirjoittajan ääni?

”Täällä Pohjantähden alla” alkaa näin: ”Alussa olivat suo, kuokka – ja Jussi.” Tiedämme että kirjoittaja on Väinö Linna ja havaitsmme, että tarinaansa hän kuljettaa kaikkitietävän kertojan avulla. Tämä kuvailee mitä tapahtuu, kertoo mitä kukin sanoo ja tietää vielä henkilöiden ajatuksetkin.

Äskettäin loppuneessa Pohjantähden kuuunnelmasarjaversiossa tarina kuljetettiin ja esitettiin näkökulmahenkilöiden kautta. Henkilöt toimivat ja kuvailivat toimintaansa ja tapahtumia. Näin haluttiin päästä suurempaan hetkelliseen läsnäoloon. Kaikkitietävä kertoja, joka Linnalla tietää tarinan ”lopputuloksenkin”, puuttuu. Hänen välittämänsä tarinan kannalta välttämätömät tiedot on sisällytetty roolihenkilöiden puheisiin ja näin eletään kertomuksen henkilöiden kanssa preesensissä. Kaikkitietävä ei voi tulla tarinan ulkopuolelta, tulevaisuudesta sanomaan mitään. Häntä ei päästetä sisään.

Kuunnelma voi käyttää hyvin vapaasti monenlaisia kertojia: kaikkitietävää, sisäistä, roolihenkilökertojaa jne., ja koska kuunnelma on näkymätön, se ei henkilöi asioita ja väitteitä niin rajusti kuin visuaaliset välineet. Se ei mene heti henkilökohtaisuuksiin. Niinpä uskonkin että audiolla on suuremmat mahdollisuudet myös leikitellä kertojan mahdollisuuksilla, jopa kertojan ironisuudella, ilman että vastaanottajat heti reagoivat raivolla ja pettymyksellä.

Tein viime vuonna radiosarjan otsikolla Kuunnelman tiet. Se lähti pyörimään Radio 1:ssä ja Yle Puheessa marraskuussa ja maanantaina 19. 1. on sen viimeisen eli 12:nnen jakson ensilähetys YR1:ssä. Sarjassa halusin kuvailla niitä lähtökohtia ja suuntia, joita radiodraamalla on sen syntyhetkistä lähtien eri aikakausilla ollut.

Radiodraama syntyi n. 90 vuotta sitten. Sen kehityshistoria ei ole kovin pitkä. Aluksi ajateltiin että radiodraama on teatteria ilman visuaalisuutta. Tämä ajatus osoittautui, radiodraaman onneksi, kapeaksi ja pinnalliseksi. Melko nopeasti radiodraaman (josta aluksi käytettiin suomenkielessä termiä ”kuullelma”, kunnes termiksi vakiintui ”kuunnelma”) pioneerit alkoivat luoda radiodraamasta omaa itsenäistä ilmaisumuotoaan. Sen kehitys on tietenkin kulkenut yhtä jalkaa teknisen kehityksen myötä. Ja samalla se on tehnyt peräeroa teatterinäytelmään, eräänlaiseen synnyttäjään ja äitiinsä.

Radiodraaman historia on niin lyhyt, että minäkin, joka toimin aika pitkän osan työelämästäni Ylen Radioteatterissa, tulin osallistuneeksi tämän historian luomiseen sen viimeisen neljänneksen verran.

Pidin Kuuunnelman tiet –sarjan tekemisessä varani, etten kuunnelman valitsemista teistä ja kulkuväylistä puhuessani sotke omaa radioteatteriaikaani asiaan ollenkaan. Siksipä tarkastelukulma kuunnelmaan on taaksepäin katsova. Olen silti varma, että monia noista teistä kuuunnelma edelleen kulkee. Se avaa uusia koko ajan, mutta suurin osa vanhoista on kulkukelpoisia yhä vain.

Sarjani viimeisessä jaksossa kerron ns. äänitaiteesta. Siitä radiodraaman lajityypistä, joka ei itse asiassa ole draamaa lainkaan, vaan sellaista äänellistä ilmaisua, joka sijoittuu kuunnelman, musiikin ja radiodokumentin välimaastoon tai ottaa vaikutteita noista kaikista.

”Uusi kuunnelma”, ”neus Hörspiel”, on jo vanha saksalainen käsite 1960-luvulta, jolla alun perin haluttiin tekniikan kehityttyä tarpeeksi, erottautua dialogi- ja teatteritraditioon tukeutuvasta radiokuunnelmasta omaksi elektroniikan keinoja viljeleväksi ja niillä itseään ilmaisevaksi taiteenlajiksi.

Elektronimusiikki, dokumenttimateriaali ja äänitettyjen näyttelijä-äänien manipulointi synnytti ns. kokeellisen kuunnelman, jonka ilmaisukeinot tänä päivänä ovat kuunnelmatuotannossa jokapäivää. Juuri noita elementtejä ohjaajat ja äänisuunnittelijat käyttävät luodessaan tämän päivän radiodraamojen kuulomaailmaa.
Kuunnelman tiet –sarjan 12. ja viimeinen jakso myös hiukan viittaa jopa tulevaisuuteen. Siihen miten me hyvinkin pian saatamme kuljettaa äänellisen fiktion maailmaa omiin todellisiin tiloihimme ja tilanteisiimme. Tämän mahdollistaa nykyinen äänentallennus- ja äänenvälittämistekniikka. Radiodraama ei ole (kohta) enää radiodraama, koska se ei tarvitse radiota tullakseen yleisön saataville. Audiofiktio on oikeampi termi sille. Mitä se ikinä voisikaan olla suomeksi?

Radiodraaman menneisyyteen tutustuessani olen tullut täysin vakuuttuneksi, että tämä draaman lajeista ainoa, joka ei tarvitse toteutuakseen visuaalisuutta, tulee säilymään ja kannattaa säilyttää juuri siksi, että se avautuu sisäänpäin. Vastaanottaja itse on vastaanotossa aktiivinen ja kuvia luova.

Ylen arkistossa on n. 10 000 digitalisoitua kuunnelmanimikettä. Se on valtava kokonaisuus erilaisia kuljettuja polkuja ja teitä. Siellä on paljon mielenkiintoista, mutta unohtunutta talenttia, ajatuksia, filosofiaa, estetiikkaa – ja nostalgiaa. Toivonpa että tekijänoikeudet saataisiin pian siten ratkaistuiksi, että aluksi vaikkapa 500 tai 1000 kuunnelmaa (jotka sinun on pakko tuntea) voitaisiin sijoittaa Ylen podcastin-palveluun kaikkien ladattavaksi. Kuunnelman näkymättömyyden ei tulisi merkitä sitä, että se on kuulumaton.