Ympäristö ja kehitys ry -niminen pieni suomalainen ympäristöjärjestö sanoi jo vuonna 1987, että oikeudet tuottaa ilmastoa lämmittäviä päästöjä pitäisi jakaa maailman maiden kesken per capita-pohjalta, eli suhteessa väkilukuun nähden.
Ympäristö ja kehitys ry totesi, että elleivät rikkaat teollisuusmaat hyväksy tätä lähtökohtaa ilmastoneuvottelujen pohjaksi, neuvottelut juuttuvat väistämättä pitkäksi aikaa paikoilleen, ilman mitään todellista edistystä.
Sitä paitsi päästöoikeuksien jakaminen esimerkiksi vuonna 1990 vallinneen väkiluvun mukaisella tavalla olisi myös muodostanut vahvan taloudellisen kannustimen väestönkasvua hidastaville toimenpiteille. Toisin sanoen päästöoikeuksien per capita-pohjainen jako olisi hillinnyt tehokkaasti sekä kulutusräjähdystä että väestönkasvua.
Nyt, kaksikymmentäkaksi vuotta myöhemmin, ilmastoneuvottelut ovat edelleen jumissa, koska teollisuusmaat eivät vieläkään ole hyväksyneet periaatetta, jonka mukaan kasvihuonekaasujen päästöoikeudet pitäisi jakaa suhteessa väkilukuun.
Etelän maat eivät näet halua puhua mistään muusta periaatteesta. Esimerkiksi Intia sanoo vain, että sen henkeä kohti lasketut päästöt eivät tule koskaan ylittämään teollisuusmaiden henkeä kohti laskettuja päästöjä.
Kiina ilmoitti äskettäin, että se pyrkii vähentämään taloutensa hiili-intensiteettiä vähintään 40 prosentilla vuoteen 2020 mennessä, eli tuottamaan kunkin bruttokansantuoteyksikkönsä 40 prosenttia pienemmällä määrällä fossiilisia polttoaineita.
Tämä kuulostaa todella hyvältä ja on ilman muuta askel oikeaan suuntaan. Pitää kuitenkin muistaa, että silloin kun talous kasvaa 11 prosenttia vuodessa, tuotanto kaksinkertaistuu alle kuudessa ja puolessa vuodessa. Toisin sanoen jos Kiinan talouskasvu jatkuu nykyiseen malliin, sen päästövähennystavoite tarkoittaisi toteutuessaan, että Kiinan päästöt ainoastaan vähän yli kaksinkertaistuisivat vuoteen 2020 mennessä.
Eli tietyllä tavalla voisi sanoa, että Ympäristö ja kehitys ry:n kaksikymmentäkaksi vuotta sitten esittämä ennuste on toteutunut, jopa hyvin tarkasti.
Mutta toisesta näkökulmasta katsottuna koko asetelma on jo pahasti vanhentunut.
Viimeisten kymmenen vuoden aikana Jäämeren kelluvat ahtojäät ovat menettäneet suurimman osan tilavuudestaan ja Länsi-Siperian valtavat ikirouta-alueet ovat alkaneet sulaa. Lisäksi Grönlanti, Länsi-Antarktis ja ilmeisesti nyt jopa valtava Itä-Antarktiksen mannerjäätikkö ovat alkaneet menettää jäätä nopeasti kasvavalla vauhdilla. Merenpinta nousee edelleen suhteellisen hitaasti, todennäköisesti neljä tai viisi milliä vuodessa, mikä tarkoittaisi neljääkymmentä tai viittäkymmentä senttiä sadassa vuodessa. Mutta tämä vauhti on viisikymmentä kertaa enemmän kuin sata vuotta sitten. Lisäksi mannerjäätiköiden sulamisvauhti näyttäisi tällä hetkellä satelliittimittauksien perusteella kolminkertaistuvan muutaman vuoden välein.
Kaiken tämän perusteella hiilipäästöjen tuntuva vähentäminen vuoteen 2050 mennessä ei enää tunnu riittävältä tavoitteelta. Ilmakehässä on selvästi jo nyt liikaa hiilidioksidia ja muita ilmastoa lämmittäviä kasvihuonekaasuja. Nykyisessä tilanteessa me emme saisi enää lähteä siitä, että jatkamme kylmäverisesti ilmakehän hiilidioksidipitoisuuden kasvattamista vielä neljäkymmentä vuotta. Tämä tarkoittaisi jo aikamoista riskinottoa, hyvin isoilla panoksilla. Meidän pitäisi päinvastoin laskea ilmakehän hiilidioksidipitoisuutta poistamalla osa ilmaan jo laskemastamme hiilestä.
Ilmakehässä on nyt hiilidioksidia noin 380 miljoonasosaa. Maailman ehkä tunnetuin ilmastotutkija, NASA:n James Hansen, sanoi tämän ääneen jo lokakuussa 2008. Hansenin mukaan meidän pitäisi palauttaa ilmakehän hiilidioksidipitoisuus takaisin 350 miljoonasosaan, mikäli haluamme välttyä mekittävältä merenpinnan nousulta. Viime kesänä muun muassa hallitustenvälisen ilmastopaneelin eli IPCC:n intialainen puheenjohtaja, Rajendra Pachauri, myönsi että Hansen on todennäköisesti oikeassa.
Koska kaikkien pitäisi nyt poistaa ilmakehästä vähintäänkin omia päästöjään vastaava määrä hiilidioksidia, puhe päästö-oikeuksien jakamisesta ei käytännössä enää ole yhtä oleellinen kuin vielä vähän aikaa sitten.
Mutta luonnontieteelliset tilannearvioiden muutokset heijastuvat politiikkaan vasta pitkällä viiveellä.
Eivätkö puheet ilmakehän hiilidioksidipitoisuuden vähentämisestä ole nykyisessä tilanteessa täysin epärealistisia? Kööpenhaminan ilmastokokous floppaa lähes varmasti, ja on hyvin todennäköistä, että myös seuraavat ilmastokokoukset epäonnistuvat yhtä pahasti.
Kansainvälisillä ilmastosopimusneuvotteluilla on ilman muuta oma merkityksensä, mutta voi olla, ettei niiden etenemistä voi nopeuttaa kovin paljon. Poliittisten prosessien täytyy ehkä vain edetä omaa, hidasta tahtiaan. Poliitikkojen ymmärryksen ja tietoisuuden muutokset eivät valitettavasti ole yhtä nopeita kuin mannerjäätikköjen liikkeet.
Meidän ei kuitenkaan kannattaisi jäädä polkemaan paikoillamme ja pyörittelemään peukaloitamme. Olemme jo nyt odottaneet liian pitkään Suurta Läpimurtoa Kansainvälisissä Ilmastosopimusneuvotteluissa.
On aivan varma, että Kiina, Intia, Indonesia ja muut Etelän jättiläiset heräävät ongelmaan jossakin vaiheessa, viimeistään silloin kun vesi nousee niiden suurkaupunkien kaduille, kun öinen kuumuus uhkaa steriloida niiden riisisadot ja kun kassava lakkaa tuottamasta juuria ilmakehän kasvaneen hiilidioksidipitoisuuden seurauksena.
Mutta tätä ennen on muutamia asioita, jotka meidän pitäisi tehdä, hyvin nopeasti ja aikaa tuhlaamatta.
Hiilidioksidipäästöjen näkökulmasta tärkein yksittäinen asia on neuvotella Indonesian kanssa sopimus, joka järkevöittää indonesialaista maankäyttöä ja pysäyttää Indonesian suunnattomien turvemassiivien palamisen.
Usein siteeratun arvion mukaan Indonesian turvemailta saattaisi seuraavien 30 tai 50 vuoden kuluessa vapautua ilmaan jopa 50 miljardia tonnia hiiltä. Tämä luku on todennäköisesti erittäin paha aliarvio. Esimerkiksi Etelä-Sumatran Merang Kepayang-suosademetsän turvekuvun arvioitiin vielä äskettäin sisältävän vain 100 miljoonaa tai korkeintaan 200 miljoonaa tonnia hiiltä. Tarkat tutkimukset kuitenkin nostivat määrän 600 miljoonaan tonniin. Vastaavasti arviot Kamparin niemimaan turvamassiivin sisältämän hiilen määrästä ovat kasvaneet lyhyessä ajassa 4,5 miljardista 11,8 miljardiin tonniin, eli noin kolminkertaisiksi.
Jos ilmastoneuvotteluissa saavutetaan pian suuri läpimurto ja kaikki maat pitävät kiinni lupauksistaan, kaikkien näiden ponnistusten avulla voitaisiin ehkä vähentää ilmakehään lähivuosikymmeninä pääsevän hiilen määrää 100 miljardilla tonnilla. Mutta jos Indonesian kanssa ei saada aikaan ratkaisua järkevämmästä maankäytöstä, sen turvemassiivit saattavat samaan aikaan vapauttaa ilmakehään enemmän kuin tuon saman 100 miljardia tonnia hiiltä. Eli kaikista uhrauksista, ponnistuksista ja läpimurroista huolimatta päätyisimme käytännössä nollatulokseen.
Euroopan Unionin, Yhdysvaltain ja muiden rikkaiden maiden pitäisi siis maksaa Indonesialle siitä, että se palauttaa ainakin paksuturpeisimmat suosademetsänsä takaisin luonnontilaan. Tällöin ne alkaisivat taas sitoa hiiltä, sen sijaan että ne vapauttaisivat sitä ilmakehään. Paikalliset ihmiset voisivat edelleen vapaasti hakata metsistä puutavaraa ja käyttää metsiä kalastukseen ja metsästykseen, kunhan puuta ei kuljeteta pois soille kaivettuja kanavia pitkin. Kanavat ovat ongelma, koska ne kuivattavat turvekerrosta niin tehokkaasti, että se alkaa palaa tai ainakin hapettua ja vapautuu hiilidioksidina ilmaan.
Indonesialle ei missään tapauksessa saisi maksaa korvausta niistä hiilitonneista, jotka turvemassiiveissa jo on, ja jotka Indonesia armollisesti suostuisi olemaan polttamatta hiilenä ilmaan. Tämä olisi pöyristyttävä menettelytapa ja johtaisi kansainvälistä ilmastoapua koskevat neuvottelut pahasti sivuraiteille jo alkumetreillä. Mutta Indonesian pitäisi saada käypä korvaus jokaisesta uudesta hiilitonnista, jonka sen suosademetsät jatkossa poistavat ilmakehästä.
Tästä tulisi teollisuusmaiden veronmaksajille muutaman miljardin euron suuruinen vuotuinen lasku, eli joitakin euroja henkeä kohti vuodessa. Mutta tällainen järjestely hoitaisi tavallaan jo noin puolet koko hiilidioksidiongelmasta kuntoon.
Lisäksi EU-maiden pitäisi käynnistää suuri, uudentyyppisiin jätevedenpuhdistamoihin liittyvä ohjelma. Kymmenillä maailman mailla ei käytännössä vielä ole minkäänlaisia jätevedenpuhdistamoja. Näihin maihin kannattaisi rakentaa yksisoluista levää merivedessä kasvattavia altaita, jotka käyttäisivät kaupunkien jätevesiä levien lannoitteina. Tällaiset järjestelmät olisivat halvempia kuin nykyiset jätevesien puhdistuslaitokset. Ne kuluttaisivat vähemmän energiaa ja puhdistaisivat jätevedet paremmin. Ennen kaikkea ne voisivat joko tuottaa paljon energiaa tai poistaa joka vuosi ilmakehästä miljardeja tonneja hiiltä. Yksisoluisista levistä on mahdollista tuottaa biodieseliä, biokaasua tai kivihiiltä korvaavia puristeita, tai vaihtoehtoisesti leväkakut ja niiden sisältämä hiili olisi mahdollista varastoida merivedestä saostuvaan suolaan.
Tämäntyyppinen jätevesien puhdistus olisi sekin yksi tärkeä osavastaus hiilidioksidiongelmaan, eikä se kasvattaisi kustannuksia vaan hyvin todennäköisesti säästäisi meille paljon rahaa.
Kolmanneksi meidän pitäisi puuttua lentokoneiden valmistajien ja lentoyhtiöiden tulevaisuuden visioihin. Lentoliikenteen tuottama hiilidioksidi lämmittää ilmastoa hiukan, mutta suihkukoneiden tiivistymisjuovat ovat ainakin kymmenen kertaa isompi ongelma.
Lentokoneiden valmistajat haaveilevat edelleen paljon nykyistä korkeammalla lentävistä koneista. Tällöin hiilidioksidipäästöt pienenisivät hiukan, mutta tiivistymisjuovien lämmittävä vaikutus ja samalla myös lentoliikenteen kokonaisvaikutus ilmaston lämpenemiseen kasvaisi viisi tai kuusi kertaa nykyistä suuremmaksi.
Meidän pitäisi vaatia, että lentokoneiden valmistajat ryhtyisivät päinvastoin suunnittelemaan ja valmistamaan pitkän matkan potkurikoneita. Ne olisivat hiukan suihkukoneita hitaampia, mutta ne eivät tuota tiivistymisjuovia ja niiden hiilipäästöt ovat puolet pienemmät.
Jos saamme Airbusin ja Boeingin vakuuttumaan tästä, yhden mannertenvälisen lennon ilmastoa lämmittävä vaikutus ei kasva viisi tai kuusi kertaa nykyistä suuremmaksi vaan pienenee 90 tai 95 prosentilla.
Eli jos me pystyisimme, parempia aikoja odotellessamme, toteuttamaan edes nämä kolme toimenpidettä, olisimme jo käytännössä eliminoineet suurimman osan koko ilmasto-ongelmasta. Vaikka hallitustenväliset neuvottelut eivät muuten samaan aikaan etenisi minnekään.
Risto Isomäki
Ajankohtainen Ykkönen 1.12.2009 YLE Radio 1
