Jos sosialidemokraattista puoluetta ei olisi, niin perustettaisiinko se nyt uudelleen? Jäisikö kukaan kaipaamaan edes koko työväenliikettä?

Reilun vuosisadan ajan tällaiseen kysymykseen oli helppo vastata yksiselitteisesti kyllä. Nyt en ole siitä enää niin varma. Kokonaista 35 prosenttia suomalaisista ei enää osaa tai halua gallup-kyselyissä nimetä ainuttakaan puoluetta, jota kannattaisivat. Valtaosa heistä on sellaisia, jotka yhteiskunnallisen asemansa puolesta kuuluisivat vasemmiston kannattajiin, toisin sanoen heillä olisi eniten voitettavaa, jos vasemmiston arvot ja ohjelmat toteutuisivat.

Tämä on sekä sosialidemokratian, koko vasemmiston että demokratian kriisi. Siksi se ei myöskään ratkea sillä, että sosialidemokraattien nimestä tiputettaisiin sosiaalisuus pois. Se että enää viitisentoista prosenttia ihmisistä (kun otamme huomioon myös tuon 35 %) haluaa kannattaa SDP:tä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö sosialidemokratiaa tarvittaisi edelleen, ja jopa aikaisempaa enemmän.

Sosialidemokratia perustettiin uuden ajan kapitalismin synnyttämän työväenluokan liikkeenä. Tätä kapitalismia reformistinen työväenliike lähti kesyttämään alistamalla markkinavoimat yhteiskunnalliseen ohjaukseen rakentamaan nykyaikaista hyvinvointivaltiota.

Parhaiten tässä onnistuttiin pohjoismaissa omaksutun kansankoti-tavoitteen pohjalta, jossa sosiaaliturva ja laadukkaat yhteiskunnalliset palvelut ovat tarkoitetut koko väestön käyttöön yhtäläisin perustein.

Sosiaalipolitiikan irrottaminen aiemmasta köyhäinhoidosta ja suuntaaminen koko väestölle on johtanut siihen, että pohjoismaissa toteutuu edelleen maailman tasaisin tulojen ja varallisuuden jako. Hyvinvointivaltiomallimme ei ole ollut taloudellisen kehityksen ja menestyksen este, vaan päinvastoin sen avain, kuten pohjoismaiden sijoittuminen kaikkien kansainvälisten kilpailukykyä, hyvinvointia, hallinnon tehokkuutta, terveyttä tai osaamista arvioivien kauneuskilpailujen kärkikymmenikköön osoittaa.

Tänään, 20 vuotta demokratian hylänneen kommunistisen mallin romahduksen jälkeen kaikki jäljelle jäänyt vasemmistolaisuus on sosialidemokratiaa. Kommunismin romahdus oli iloinen asia sen diktatuurin alta vapautuneille, mutta samalla se poisti kapitalistien pidäkkeet olla kohtelematta työläisiään miten tahansa, kun enää ei tarvitse pelätä Neuvostoliittoa eikä bolshevikkeja. Enää ei kapitalistien tarvitse ymmärtää eikä tukea sosialidemokraattejakaan, jotta nämä pitäisivät kommunistit kurissa.

Sotien jälkeisenä pitkänä nousukautena sosialidemokratiasta tuli tavallaan oman menestyksensä uhri. Sen saavutuksia sosiaaliturvan ja hyvinvointipalvelujen kehittäjänä ei enää tunnisteta vaan hyvinvointivaltiota pidetään itsestäänselvyytenä. Kun talouskriisin varjolla näitä saavutuksia alettiin uusliberalismin hengessä purkaa, alkoi eriarvoisuus jälleen kasvaa ja luokkayhteiskunta tehdä paluuta.

Toisin kuin sadan vuoden takainen luokkayhteiskunta ei tämän päivän luokkayhteiskunta enää perustu samalla tavoin näkyviin ja ylittämättömiin jakoihin eikä myöskään synnytä sellaista luokkatietoisuutta, joka kanavoitui yhteiskunnalliseksi liikkeeksi.

Vanhat liput ja laulut, jotka aikanaan nostattivat työväenliikkeen henkeä, ovat nyt muuttuneet museotavaraksi. Sellaisena ne voivat enemmänkin karkottaa kuin houkutella uusia ja nuoria ihmisiä, jotka edelleen sinänsä hyväksyvät sosialidemokratian arvomaailmaan, kunhan sitä ei sillä nimellä kutsuta.

Nyt köyhät ja syrjäytyneet ovat hajallaan eivätkä näe politiikassa ketään uskottavaa asiansa ajajaa. Vain helppojen syntipukkien osoittamiseen erikoistuneet populistiset helppoheikit saavat näitä ihmisiä hetkellisesti liikkeelle.

Sosialidemokratia ei tästä nouse ellei se myös kykene rehelliseen itsekritiikkiin ja myöntämään, että sekin tempautui välillä uusliberalismin myötäilyyn ja teki edellisen talouskriisin talkoissa säästö- ja leikkausvälttämättömyydestä hyveen. Sekin on nähtävä, että nyky-yhteiskunnassa asettuminen vahvojen ammattiliittojen saavutettujen etujen puolustajaksi näyttää usein myös kaikista heikommassa asemassa olevien ihmisten hylkäämiseltä.

Kestävän kehityksen vaatimuksen sisäistäminen on sekin vielä haussa. Vasemmiston näivettyminen jatkuu jos ghettoudumme ja käperrymme omiin perinteisiin ympyröihimme ja nojaamme vanhoihin vallankäyttömekanismeihimme ja vakuuttelemme, että kaikki on hyvin, jos vain pysymme yhtenäisinä ja tuemme toinen toisiamme.

SDP ja vasemmisto ovat kuitenkin edelleen olemassa, eikä niitä ole tarvis perustaa uudelleen. Vanhassakin on aatteen ja asioiden puolesta vielä riittävästi poweria kunhan sen itse oikein oivallamme.

Ajankohtainen Ykkönen 8.2.2010

Studiossa SDP:n puheenjohtaja Jutta Urpilainen ja Vasemmistoliiton puheejohtaja Paavo Arhinmäki.

Viikon kolumnisti : Erkki Tuomioja.

Olen joskus – puolittain vahingossa ja osittain ylimielisyyttäni – määritellyt itseni vastavirtaiseksi. Myöhemmin olen huomannut että määritelmä on aika velvoittava ja vaativa. Sen mukaan pitäisi aina – vähän Johnny Weissmullerin tapaan – jaksaa kroolata kuohuvaa jokea ylöspäin.

Välillä sitä kuitenkin väsyy ja jää kivelle istumaan.

Kulttuurin ja politiikan vastavirtaan haraaminen edellyttää ennen kaikkea uimista omia sisäisiä valtavirtoja vastaan. Siinä tuntee olonsa enemmän Chetaksi kuin Tarzaniksi.

Samalla oppii kuitenkin arvostamaan muita vastavirtaan polskuttelevia vaikka heidän vastavirtansa kulkisi ihan päinvastaiseen suuntaan. Viimeisin tällainen arvostuksen kohde on amerikkalainen tuomari Richard A. Posner.

Posner on ehkä synnynnäinen vastavirtaan uija. Ihan karriäärinsä alussa hän hakeutui Chicagon koulukunnan piiriin ja hänet voitiin ehkä siitä syystä luokitella vastavirran oikeistolaiseksi. Siihen vastavirtamurrokseen kuului melkoinen liuta newyorkilaisia entisiä vasemmistointellektuelleja, joista muutamista myöhemmin tuli äänekkäitä George W. Bushin kannattajia. Posnerin ura urkeni vähän toisella tavalla. Hän erikoistui talouden ja lain keskinäisen suhteen tutkijaksi ja tunnettiin laajasti tiukkana markkinoiden puolestapuhujana ja sääntelyn vastustajana. Vuonna 1981 Ronald Reagan nimitti hänet valitusoikeuden seitsemännen piirin tuomariksi.

Posner pönkitti mainettaan markkinoiden ratkaisuvallan kovana puolustajana esittämällä mm, että lapsia olisi parempi myydä reilusti markkinoilla kuin käydä erilaisten monimutkaisten sääntöjen viitoittamaa paperitaistelua adoptio-oikeudesta. Vähän jyrkkä muotoilu, voisi ehkä sanoa, mutta samalla melkoinen kannanotto vanhemmuudesta ja sen vaikeudesta.

Vastavirtaan kulkijalla on kuitenkin aina edessään yksi haaste. Mikä alussa on tuntunut vaikealta vastavirtaan kulkemiselta saattaakin huomaamatta muuttua myötävirtaiseksi. Ympärillä onkin yhtäkkiä enemmän samaan suuntaan pyrkiviä. Näin mielipiteiden aallot kulkevat.

Vastavirtamiehelle tai –naiselle tarjotaan siis uusia haasteita.

Jossain 1990-luvun alussa kaikki maailman myötäilijät olivat liittyneet yhteen. He puhuivat kaikki sääntelyn tarpeettomuudesta ja markkinoiden sisäänrakennetusta viisaudesta, näkymättömän käden siunauksesta tai siunauksellisuudesta. Ne, jotka eivät olleet samaa mieltä, pysyivät hiljaa. Vastavirtaan ei juuri kukaan kulkenut.
Jos keskustelua ylipäätään käytiin, se käytiin kahdesta eri näkökulmasta.

Hegeliläiset, snellmanilaiset ja yleisvasemmistolaiset väittelivät valtion viisauden näkökulmasta. Valtio oli se joka tiesi. Finanssimiehet, monikansallisten yhtiöiden edustajat ja valtion intohimoiset vastustajat väittelivät markkinoiden viisauden puolesta. Siinä keskustelussa kumpikaan osapuoli ei pystynyt kuuntelemaan toista osapuolta.

Tässä mielessä Posner on mielenkiintoinen. Keskellä kriisiä 2009 hän palaa omia jälkiään taaksepäin ja lukee, oman piirinsä mielipiteistä tälläkään kertaa piittaamatta, Keynesin General Theoryn, jonka suomenkielinen käännös on muuten kielitaidottomuusvitseistä mainetta niittäneen Ahti Karjalaisen käsialaa. Posnerin lukuharrastuksesta syntyy kirja, jossa hän käsittelee kapitalismin kriisiä, ja kirjoitus The New Republicissä otsikolla Miten minusta tuli keynesiläinen.

Posner on kuitenkin edelleen tiukka markkinamies ja perustelee nyt säännöstelyä, ei valtion viisauden tai kyvyn takia, vaan osoittamalla että markkinat tarvitsevat sääntelyä itseään varten toimiakseen entistä paremmin ja tehokkaammin
Posner ei siis ole mikään markkinoiden ajatollah tai ajan tollo, joka huolimatta siitä mitä todellisuus sanoo, vannoo säätelemättömien markkinoiden nimeen. Hän perustelee finanssimarkkinoiden sääntelyä koska finanssimarkkinat ovat osoittaneet että ne eivät toimi ilman sääntelyä.

Ehkä virta kääntyy meilläkin. Maata ja maailmaa se auttaisi. Vastanharaamista se ei vähennä.

Ajankohtainen Ykkönen 2.2.2010

Työt ovat yhä tiukemmassa ja työtähakeva nainen on taas työnantajalle riski : äiti tai tuleva äiti. Miksei meillä perhevapaita muuteta niin, että pomojen pitäisi pelätä poissaoloja myös miehiä palkatessaan ? Miksi me suomalaiset ajattelemme perherooleista modernisti, mutta toimimme perinteisesti ? Miksi vanhempainvapaalla olleen naisen palkka laahaa vuosia tai ikuisesti lapsettomien työtovereiden perässä ?

Studiossa entinen tasa-arvovaltuutettu ja kokoomuksen kansanedustaja Tuulikki Petäjäniemi ja Helsingin kaupungin henkilöstöasioiden apulaiskaupunginjohtaja, entinen SDP:n kansanedustaja Tuula Haatainen.

Viikon kolumnisti Nicke Torvalds haluaisi olla Tarzan.

Berliinissä kulttuuriväki ja ökyrikkaat taistelevat propagoiden ja hajupommein Kreuzbergin ja Friedrichshainin herruudesta.

Ajankohtainen Ykkönen tiistaina klo 12.15-13.00, uusintana klo 17.20-18.05 YLE Radio 1

Ulkoistaminen on sitä, että ei tehdä itse vaan teetetään muilla.

Suomen hallitukset ovat alkaneet teettää muilla valtion hommia, muun muassa ulkopolitiikkaa.

Valtiovalta ei vain ulkoista vaan myös privatisoi; pörssittää ja myy kansallisomaisuutta - hirmuiseen alehintaan - ulkomaille. Eniten on omaamme ulkoistanut Paavo Lipponen aaterajoitteisine ministerisosialistitovereineen. He ovat antaneet näkymättömän käden johtaa orkesteria, jossa pianistitkin ovat olleet toisen viulun soittajia. Majakovskin uho, että ”ananasta ahmi, hotkaise pyy, loppusi porvari lähestyy”, ei ole ollut hakusessa.

Tänään ulkoistetaan kansakunnan terveyspalveluja. Valelääkäreitä ja tappajahoitajia - ruotsalaisyhtiö Mehiläisen johdolla - työllistäneet yksityiset terveyspalvelimet myyvät kunnille - täyteen hintaan - osin ammattitaidotonta ja osin kielitaidotontakin työvoimaa köyhien sairastaa.

Kun julkinen valta, tässä tapauksessa HUS, piti vaarallisena eikä suostunut tekemään keravalaiselle potilaalle laihdutusleikkausta, kyseinen henkilö osti riskioperaation yksityiseltä Pulssilta Turusta. Tämä yksityisfirma leikkasi ja sai rahansa. Julkisella puolella oli pelätty jälkikomplikaatioita, ja niitä tuli. Niiden hoidon hinta oli 300 000 euroa.

Iso periaatteellinen kysymys on se, kuka maksaa: keravalaiset veronmaksajat vaiko leikkauksella rahastanut Pulssi. Minusta julkisen vallan tulee lähettää lasku Pulssille. Keravan kaupungin mielestä kai ei. Ainakaan Kerava ei ole vielä antanut HUS:ille lupaa lähettää lasku julkisen Keravan sijasta yksityiselle Pulssille.

Tapaukseen liittyy nykyaikaisen kermankuorinnan koko ideologia: yksityiset terveyspalvelimet ottavat rahaa vastaan riskejä, mutta jos ne toteutuvat, jälkihoito tulee maksuun veronmaksajille.

Kannattaa myös seurata, mitä on tapahtumassa meidän verovaroillamme koulutettujen uusien lääkäreiden pakolliselle yhdeksän kuukauden terveyskeskuskoulutukselle. Se halutaan hoitaa reppufirmojen keikkapalveluina, muun muassa Lääkäriliitto haluaa. Kaikki kunnia ammatillisesti päteville, ahkerille ja empaattisille lääkäreilleni, mutta heidän liittonsa on murentamassa julkisia palveluja, etten sanoisi sitä melanoomaksi julkisen terveydenhoidon iholla. Muistissa on, miten Lääkäriliitto on ollut valmis rajoittamaan lääkärikoulutusta ja tuottamaan lääkäripulaa.

Lääkäripulan ohella meillä on puolueettomuus- ja liittoutumattomuuspulaa, kun hallitus ja eduskunta ovat ulkoistaneet Suomen ulkopolitiikan, joka on yksi itsenäisen valtion tärkeimmistä tunnusmerkeistä.

Vanhasen hallituksen ohjelmaan, tuohon isänmaan partureiden privatisoimis- ja ulkoistamisluetteloon, ei ole kirjattu kansamme sisäistämää ”puolueettomuutta” eikä enää edes ”sotilaallista liittoutumattomuutta”. Ennen oli, mutta se olikin aikaa, jolloin Suomi ei ollut ”melkein” sotaa käyvä maa. Naurettava tuo Halosen käyttämä sana ”melkein”, kun suomalaiset sotivat USA:n sotilaiden kanssa Naton johdolla Afganistanissa. Talebanilaisille myös suomalaiset ovat vieraita valloittajia.

Suomalaiset eivät ennen Afganistania olleet sotineet puoleentoista sataan vuoteen vierailla mailla, - paitsi mitä nyt vähän hyökättiin kesällä 1941 Neuvostoliittoon. Monissa lehdissä uudelleen käytävässä 75 vuoden takaisessa suomalaisille kunniakkaassa talvisodassa Stalin oli tehnyt liiton Hitlerin kanssa ja saanut tältä hyökkäysluvan. Jatkosodassa taas Suomi oli liitossa Hitlerin ja natsien kanssa ja hyökkäsi - Mannerheimin miekkavalan sanoin - ”Leninin roistoja ja heidän kurjia kätyreitään vastaan”.

Niissä piireissä ei väsytä muistuttamaan, miten Kekkonen keskusteli yksin ilman todistajia Suomen ja Neuvostoliiton suhteista - eli ulkopolitiikasta - pahan valtakunnan johtajien kanssa. Mutta miksi ei tätä yhden lautasen politiikan saatanallistamista uloteta nykyaikaan? EU:n huippukokouksissahan Suomea edustaa vain yksi henkilö, jonka huulet EU sinetöi kokousten jälkeen.

EU:n uuden perustuslain mukaan Eurooppa-neuvosto voi tehdä sitovia päätöksiä meidän ulkopolitiikastamme ja jopa päättää tehdä EU:sta sotaliiton, joka voi myös hyökätä, laittomasti, ilman YK:n lupaa.

Että sellaista ulkoistamista meille suomalaisille.

Esko Seppänen, Ajankohtainen ykkönen 26.1.2010

Tiistaina se tiedetään : joko työttömyys kimmahti joulukuussa yli kymmenen prosentin. Ilmeisesti kyllä, sillä viikonloppuna voimaministeritkin heräsivät viimein lupailemaan lisätoimia ja -budjetteja

Onko työttömyys globaali luonnonlaki vai voisiko Suomi toimia kuin Kinnula tai Paltamo ja järjestää töitä eikä tukiaisia. Montako kuukautta nuoren on jonotettava työvoimatoimiston luukulle ? Miten kävin Pirkanmaan yrittäjille, jotka päättivät uhmata suhdanteita ja olla irtisanomatta ketään ? Vievätkö mahanmuuttajat meidän työt vai tuovatko käsiä aloille, jotka eivät lamassakaan meille kelpaa ?

Studiossa edellinen entinen työministeri, SDP:n eduskuntaryhmän puheenjohtaja Tarja Filatov, neuvotteleva virkamies Pekka Tiainen työ- ja elinkeinoministeriöstä ja professori Pertti Koistinen Tampereen yliopistosta.

Viikon kolumnisti : Esko Seppänen.

Ajankohtainen Ykkönen tiistaina klo 12.15-13.00,uusinta klo 17.20-18.05 YLE Radio 1

Kuvitellaan, että Suomen valtion verotussysteemi hoidetaan yleiskeskustelun pohjalta. ” Oi, olen köyhä enkä halua maksaa veroja !” Ja päättäjät siihen : ”Ai jaa, voi sentään. Ei ole toki reilua.” Seuraavalla viikolla valtion kassa on tyhjä ja on pakko maksaa sitten veroja. Ja päättäjät sitten siihen : ” No, nyt on sitten pakko maksaa veroja”.

Kuulostaako naurettavalta ? No, tervetuloa Suomen monikulttuurisuuspolitiikaan ! Sitä ei ole olemassa. Sitä hoidetaan tunnetasoasiana : tykkääkö vai eikö tykkää. Valtiolla ei ole monikuluttuurisuuslinjausta. Eikä edes ajatella, miltä Suomi näyttäisi 20 vuoden päästä monikulttuurisesta näkökulmasta. Se ei ole politiikan asia.

Eli miten siihen päästäisiin, että Suomi olisi rauhallinen ja toimiva yhteiskunta. Tällaisessa tyhjiössä keskustelu äärioikeistosta on turhaa, koska sitä ei ole vielä olemassa. Soini ei ole ongelma. Mutta tämä tyhjiö on äärimmäisen hyvä pohja oikeastaan fasismille.

Minulle on ihan sama hailee, huudetaanko minulle kerran vuodessa : Neekeri ! On paljon tärkeämpää minulle, olenko töissä. Ryhmä joka Suomessa päättää siitä, ketkä pääsevät töihin ja ketkä eivät pääse yliopistoihin on se sama ryhmä, joka jatkuvasti jankuttaa suvaitsevaisuudesta.

On ihan turha osoittaa sormi Soiniin ja hänen tukijakuntaansa, heillä ei ole ollut valtaa. He ovat äärimmäisen pieni ryhmä.

Katsokaa nyt vaikka studion asetelmaa ! Missä ovat siirtolaiset puhumassa omasta asiastaan, missä on hallituksen jäsenet ? Meitä ei kiinnosta onko x henkilö suvaitsevainen. Tärkeintä on se onko virastojen, laitosten ja eri prosessien lopputulos syrjivä. Ja Suomessa se on.

Studiossa pitää olla hallituksen edustajat, kokoomuksen, keskustan, SDP:n ja Vihreiden edustajat selvittämässä, miten jokainen puolue ja miten hallitus aikoo käytännössä korjata vinoumat. Miten Suomi toimii 20 vuoden päästä, poliittisesti ? Minun puolesta he saavat keittiössään tykätä tai olla tykkäämättä minusta yhtä paljon kuin koskaan tahtovat.

Ajankohtainen Ykkönen 19.1.2010 YLE Radio 1

Iso-Britanniassa avoimen ulkomaalaisvihamielinen British national party (Bnp) sai kesällä kaksi edustajaa Europarlamenttiin. Ruotsissa Sverigedemokraattien povataan nousevan valtiopäiville syksyn vaaleissa. Mikä on tilanne meillä ?

Studiovieraina Perussuomalaisten puheenjohtaja, europarlamentarrikko Timo Soini, SDP:n kansanedustaja, edellinen sisäministeri Kari Rajamäki ja Voima-lehden päätoimittaja Kimmo Jylhämö.

Viikon kolumnisti Umayya Abu-Hanna.

Ajankohtainen Ykkönen tiistaina 19.1. klo 12.15-13.00 ja uusintana klo 17.20-18.05.

Miksi me olemme väkivaltaisempia kuin länsinaapurimme? Lakkasimmeko luottamasta ruotsalaiseen neuvottelevaan konfliktinratkaisumalliin nuijasodan aikana, kun Klaus Fleming houkutteli neuvottelutarjousta sotajuonena käyttäen kapinoivat talonpojat avomaalle ja antoi sitten huoviensa lahdata suomalaiset?

Yksi syy väkivaltatilastojen loppusumman erotukseen on joka tapauksessa sotahistoria. Tihentyneen väkivallan vuodet ovat joka tavalla koskettaneet suomalaisia paljon raskaammin kuin ruotsalaisia. Ensin suomalaiset olivat ruotsalaisten etumaasto ja reservi lähes kahdeksansadan vuoden ajan. Vasta menetettyään Suomen Ruotsi omaksui neuvottelevan ja konflikteja karttelevan ulkopolitiikan ja on siitä pitäen onnistunut pysyttelemään organisoidun väkivallan eli sodan ulkopuolella.

Suomalaiset sen sijaan ovat sotineet 1900-luvulla kolmea eri kansakuntaa vastaan. Yksi niistä oli suomalaiset itse. Oli meilläkin kuitenkin oma rauhankautemme niin sanotun Venäjän vallan aikana. Suomalaisten käsissä ei nähty ihmisen tappamiseen tarkoitettuja aseita eikä niiden käyttöä opetettu sataan vuoteen. Puukkojunkkareista ja metsärosvoista huolimatta konfliktien aseellinen ratkaisu hiutui pois vaihtoehtojen joukosta sekä kansalaisyhteiskunnassa että valtiollisessa elämässä.

Sitä käsittämättömämmältä tuntuu, että tuo syvä rauhantila ja läpeensä siviilimäistynyt yhteiskunta muuttuivat muutamassa kuukaudessa militarismiksi, vihaksi ja kostokierteiksi. Vuonna kahdeksantoista Suomi muuttui yhdessä hetkessä melkein aseistariisutusta yhdeksi maailman aseistautuneimmista maista. Kivääreitä ja patruunoita tuotiin maahan juna- ja laivalasteittain. Valtion kivääritehdas valmisti lisää. Satatuhatpäinen suojeluskuntalaisten joukko säilytti sotilaskivääreitä ja ampumatarvikkeita kotona.

Hätkähdyttävä asetiheytemme ei kuitenkaan johdu pelkästään sotilasaseista. Vuoden kahdeksantoista seurauksena entisistä torppareista tuli vapaita talonpoikia. Joka toinen mies maaseudulla metsästää edelleen. Tämä on mahdollista poikkeuksellisen maanomistusrakenteemme ja siihen liittyvien demokraattisten metsästysoikeuksien vuoksi. Ranskassa tai Isossa Britanniassa ei voi mitenkään olla sellaista määrää jahtivälineitä kuin meillä. Metsästys on siellä aristokraattinen harrastus, jonka edellyttämä ruutiasearsenaali on täysin vieras ajatuskin tavalliselle porvarille tai maanjussille.

Outoa kyllä suomalaisten läpi 1900-luvun jatkunut aseiden kanto ei ole johtanut siihen, että ampuma-aseita olisi määräänsä nähden useinkaan käytetty väkivallan välikappaleina. Suomalaiset ovat kyllä tapelleet ja tappaneet taajemmin kuin ruotsalaiset, mutta eivät pääasiassa ampuma-asein. Sodan aikana melkein puoli miljoonaa miestä oli sulloutuneina korsuihin ja telttoihin. Jokaisella oli ase ja tuhdisti ampumatarvikkeita sekä räjähteitä. Riitoja tuli, tapeltiin ja henkiäkin riistettiin. Ampuma-aseita näissä keskinäisissä väkivallanteoissa käytettiin kuitenkin arvoituksellisen vähän.

Arvoituksen takana täytyy olla se, että ampuma-aseita ei kerta kaikkiaan ole mielletty puukon, halon tai aidanseipään tavoin väkivallan välikappaleiksi. Aseet ovat olleet mielissä jonkinlaisia erikoistyökaluja. Metsästyksessä luodikko tai haulikko on pyyntiväline ja ampumatarvikkeiden hintavuus on pakottanut välineen harkittuun käyttöön. Sodassa aseet käsitettiin sotatyön välineiksi ja keskinäiset tappelut käytiin lähinnä nyrkein.

Uudet surmaamisen muodot kertovat kenties siitä, että suhtautuminen ampuma-aseisiin on muuttumassa. Arkisen työvälineen sijasta ase onkin harrastuskohde, mikä on vain askeleen päässä asefetisismistä. Sitä taas ruokkii viihteellistetty väkivalta. Koulusurmaajien suhde aseisiin alkaa olla hyvin kaukana suomalaisen maalaismiehen perinnäisistä asenteista. Siksi ampuma-aselakeja on kiristettävä.

Hannu Raittila

Ajankohtainen Ykkönen 12.1.2010 YLE Radio 1

Suomi ei ole pelkästään kännyköiden vaan myös viinan, väkivallan ja pelon maa. Miksi? Onko syynä jurous, pimeys, perimä vai pyssyt?

Ajankohtaisessa Ykkösessä puheenvuoroja suomalaisesta väkivallasta kadunmiehiltä, turvakodista, vankilasta ja tutkijankammiosta.

Studiovieraina kriminaalipsykologian dosentti Helinä Häkkänen-Nyholm ja Vantaan turvakodin toiminnanjohtaja Virve Hagelberg.

Viikon kolumnistina on kirjailija Hannu Raittila.

Ohjelma päättyy suursuosion saavuttaneelle opastetulle kävelylle dekkaristi Stieg Larssonin kirjojen maisemiin Tukholman Söderiin. Larssonin maailmanmenestystä suomentaa kirjallisuuden tutkija Paula Arvas.

Ohjelma kuunneltavissa YLE Areenassa