Jos sosialidemokraattista puoluetta ei olisi, niin perustettaisiinko se nyt uudelleen? Jäisikö kukaan kaipaamaan edes koko työväenliikettä?
Reilun vuosisadan ajan tällaiseen kysymykseen oli helppo vastata yksiselitteisesti kyllä. Nyt en ole siitä enää niin varma. Kokonaista 35 prosenttia suomalaisista ei enää osaa tai halua gallup-kyselyissä nimetä ainuttakaan puoluetta, jota kannattaisivat. Valtaosa heistä on sellaisia, jotka yhteiskunnallisen asemansa puolesta kuuluisivat vasemmiston kannattajiin, toisin sanoen heillä olisi eniten voitettavaa, jos vasemmiston arvot ja ohjelmat toteutuisivat.
Tämä on sekä sosialidemokratian, koko vasemmiston että demokratian kriisi. Siksi se ei myöskään ratkea sillä, että sosialidemokraattien nimestä tiputettaisiin sosiaalisuus pois. Se että enää viitisentoista prosenttia ihmisistä (kun otamme huomioon myös tuon 35 %) haluaa kannattaa SDP:tä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö sosialidemokratiaa tarvittaisi edelleen, ja jopa aikaisempaa enemmän.
Sosialidemokratia perustettiin uuden ajan kapitalismin synnyttämän työväenluokan liikkeenä. Tätä kapitalismia reformistinen työväenliike lähti kesyttämään alistamalla markkinavoimat yhteiskunnalliseen ohjaukseen rakentamaan nykyaikaista hyvinvointivaltiota.
Parhaiten tässä onnistuttiin pohjoismaissa omaksutun kansankoti-tavoitteen pohjalta, jossa sosiaaliturva ja laadukkaat yhteiskunnalliset palvelut ovat tarkoitetut koko väestön käyttöön yhtäläisin perustein.
Sosiaalipolitiikan irrottaminen aiemmasta köyhäinhoidosta ja suuntaaminen koko väestölle on johtanut siihen, että pohjoismaissa toteutuu edelleen maailman tasaisin tulojen ja varallisuuden jako. Hyvinvointivaltiomallimme ei ole ollut taloudellisen kehityksen ja menestyksen este, vaan päinvastoin sen avain, kuten pohjoismaiden sijoittuminen kaikkien kansainvälisten kilpailukykyä, hyvinvointia, hallinnon tehokkuutta, terveyttä tai osaamista arvioivien kauneuskilpailujen kärkikymmenikköön osoittaa.
Tänään, 20 vuotta demokratian hylänneen kommunistisen mallin romahduksen jälkeen kaikki jäljelle jäänyt vasemmistolaisuus on sosialidemokratiaa. Kommunismin romahdus oli iloinen asia sen diktatuurin alta vapautuneille, mutta samalla se poisti kapitalistien pidäkkeet olla kohtelematta työläisiään miten tahansa, kun enää ei tarvitse pelätä Neuvostoliittoa eikä bolshevikkeja. Enää ei kapitalistien tarvitse ymmärtää eikä tukea sosialidemokraattejakaan, jotta nämä pitäisivät kommunistit kurissa.
Sotien jälkeisenä pitkänä nousukautena sosialidemokratiasta tuli tavallaan oman menestyksensä uhri. Sen saavutuksia sosiaaliturvan ja hyvinvointipalvelujen kehittäjänä ei enää tunnisteta vaan hyvinvointivaltiota pidetään itsestäänselvyytenä. Kun talouskriisin varjolla näitä saavutuksia alettiin uusliberalismin hengessä purkaa, alkoi eriarvoisuus jälleen kasvaa ja luokkayhteiskunta tehdä paluuta.
Toisin kuin sadan vuoden takainen luokkayhteiskunta ei tämän päivän luokkayhteiskunta enää perustu samalla tavoin näkyviin ja ylittämättömiin jakoihin eikä myöskään synnytä sellaista luokkatietoisuutta, joka kanavoitui yhteiskunnalliseksi liikkeeksi.
Vanhat liput ja laulut, jotka aikanaan nostattivat työväenliikkeen henkeä, ovat nyt muuttuneet museotavaraksi. Sellaisena ne voivat enemmänkin karkottaa kuin houkutella uusia ja nuoria ihmisiä, jotka edelleen sinänsä hyväksyvät sosialidemokratian arvomaailmaan, kunhan sitä ei sillä nimellä kutsuta.
Nyt köyhät ja syrjäytyneet ovat hajallaan eivätkä näe politiikassa ketään uskottavaa asiansa ajajaa. Vain helppojen syntipukkien osoittamiseen erikoistuneet populistiset helppoheikit saavat näitä ihmisiä hetkellisesti liikkeelle.
Sosialidemokratia ei tästä nouse ellei se myös kykene rehelliseen itsekritiikkiin ja myöntämään, että sekin tempautui välillä uusliberalismin myötäilyyn ja teki edellisen talouskriisin talkoissa säästö- ja leikkausvälttämättömyydestä hyveen. Sekin on nähtävä, että nyky-yhteiskunnassa asettuminen vahvojen ammattiliittojen saavutettujen etujen puolustajaksi näyttää usein myös kaikista heikommassa asemassa olevien ihmisten hylkäämiseltä.
Kestävän kehityksen vaatimuksen sisäistäminen on sekin vielä haussa. Vasemmiston näivettyminen jatkuu jos ghettoudumme ja käperrymme omiin perinteisiin ympyröihimme ja nojaamme vanhoihin vallankäyttömekanismeihimme ja vakuuttelemme, että kaikki on hyvin, jos vain pysymme yhtenäisinä ja tuemme toinen toisiamme.
SDP ja vasemmisto ovat kuitenkin edelleen olemassa, eikä niitä ole tarvis perustaa uudelleen. Vanhassakin on aatteen ja asioiden puolesta vielä riittävästi poweria kunhan sen itse oikein oivallamme.
Ajankohtainen Ykkönen 8.2.2010
Quo vadis?
Olen samaa mieltä siitä, että sosiaalidemokratian luisuminen kovan markkinatalouden rengiksi vei siltä uskottavuuden. Entinen pääministeri Lipponen antoi puolueen imagolle vahvan porvarillisen leiman. Hän näytti esimerkkiä siitä kuinka läpinäkyvyys poistetaan ja rahaa pistetään menemään samalla kun peruspalveluista leikataan. Tapahtui etääntyminen kansasta, jonka tilan muuttaminen ei käy hetkessä.
Nykyisellä vasemmistoliikkeellä ja sosiaalidemokratialla on yhteinen ongelma, mutta eivät ole kykeneviä ratkaisemaan sitä yhteistyöllä. Ihmiskunnan ja myös Suomen suurimpia kysymyksiä on luonnon tuhoutuminen, joka tulee todennäköisesti johtamaan yhteiskuntien infrastruktuurin hajoamiseen. Uusien mittavien luonnon katastrofien tuhojen korjaamiseen ei tulevaisuudessa löydy rahoittajia, joka johtaa paikallisiin ja asteittain laajeneviin konflikteihin. Puhtaasta vedestä on hyvää vauhtia tulossa öljyn kaltainen keinottelun kohde.
Poliittista yhteistyötä tarvitaan koko vasemmiston laajuudelta ja jos tähän yhteistyöhön saadaan vihreät aidosti mukaan, voisi ehkä odottaa jopa tekoja puheiden lisäksi.
J.P.