Mikael Agricola on yksi Suomen tuntemattomista suurmiehistä. Viitisensataa vuotta sitten elänyt pappismies herättää juhlallisia tunteita niissä, jotka herkistyvät suurmiehistä yleensäkin, mutta suuri osa kanssaihmisistämme muistaa Agricolan vain pölyisenä hahmona koulun historiankirjasta.
Eikä pahasti erehdy muistikuvassaan. Ollakseen mies, joka kirjoitti ensimmäiset suomenkieliset kirjat Mikael Agricola on jäänyt ihmisenä kovin ohuesti tunnetuksi. Toisin kuin nykykirjailijat, Agricola ei kirjoittanut ensimmäiseksi kirjakseen nuoren miehen tuskaisaa odysseiaa Pernajan syrjäkyliltä villiin Wittenbergiin. Päinvastoin, oppinut sankarimme aloitti huipulta ja julkaisi esikoisenaan kielialueen ensimmäisen aapisen ja heti kohta Uuden testamentin.
Agricolan maineteoista puhuttaessa sivulauseissa muistetaan yleensä mainita myös hänen läheinen ystävänsä Teitti ja se, että kun Raamatun tekstien kääntämisessä tarvittiin uusia sanoja, niitä sommiteltiin työryhmän kanssa. Kaikki krediitit menivät kuitenkin Agricolalle, olihan hänellä korkein virkakin.
Agricolan toimintaa tutkitaan yhä ja hänestä kirjoitetaan uusia tutkimuksia koko ajan. Kuva kieltä uudistavasta kirkonmiehestä on saanut uutta painotusta hänen diplomaatinkyvyistään, kuolihan mies kuumeeseen palatessaan rauhanneuvottelumatkalta Novgorodista. Mutta vaikka tutkimus luo kuvaa harvinaisen nerokkaasta monipuolisuusmiehestä, ihminen toiminnan takana pysyy hämäränä.
Oikeastaan tuntemattomuudessa ei ole mitään valitettavaa. Mikael oli pappi ja piispa, eikä hän kehittänyt suomen kielestä kirjakieltä saadakseen rikkautta ja kunniaa vaan koska hän halusi levittää uskonpuhdistuksen ilosanomaa katoliseen kansaamme. Se, että luterilaiseen kirkkoon kuuluu nykyään lähes sata prosenttia Suomen väestöstä, olisi Agricolalle varmaankin riittävä kiitos mullistavasta työstään. Puhumattakaan siitä, että kyseinen väestö lisäksi käyttää omaa kieltään Agricolan viitoittamilla linjoilla ja siitä, että monet miehen kehittämät sanat ja käsitteet ovat yhä ahkerassa käytössä.
Ehkä nykyajan maallistunut meininki hämmentäisi päivänsankariamme, mutta ei välttämättä yllättäisi. Olihan hänen kirjallisen työnsä yksi taustakuvio se, miten Ruotsin silloinen kuningas Kustaa Vaasa alkoi vähentää kirkon valtaa valtakunnassaan. Ja samalla myydä kirkon omaisuutta valtion kassaa kartuttaakseen. Vaan eipä Kustaakaan olisi varmaan arvannut, miten hidasta hommaa valtion ja kirkon erottaminen on, se kun yhä on kesken.
Yksi jännittävä piirre Agricolan käännöstyössä on se, miten se lähensi Suomea Eurooppaan. Kun Agricola loi syrjäiselle kansallemme oman kirjakielen, hän samalla korosti suomalaisten omaa erityislaatua ja kuitenkin koko operaation tavoite oli liittää Suomi kiinteämmin uskovaiseen Eurooppaan ja etenkin luterilaiseen Saksaan. Ehkä suorempi kytkös maastamme muuhun maailmaan näytti jo tuolloin välttämättömältä sen sijaan, että kaikki vaikutteet olisivat suodattuneet Tukholman tai Pietarin kautta.
Kun puhutaan Agricolan ajoista, kannattaa muistaa, että tuolloin Suomen asukasluvuksi arvioidaan noin 300 000. Tämä oli noin kolmannes koko valtakunnan asukkaista, joten Ruotsissa asui noihin aikoihin siis noin 600 000 asukasta. Agricolan aikoina Turussa asui n 6 600 ihmistä ja kaupungin vaatimattoman kaupankäyntimenestyksen vuoksi Kustaa Vaasa perusti Vantaanjokilaaksoon Helsinki-nimisen kaupungin kilpailemaan hansakaupunki Tallinnan kanssa.
Mutta mistä Agricola tempaisi uudet suomenkielen sanansa? Otettiinko ne vastaan avosylin? Miten paljon kielessämme nykyään on agricolamaisuuksia? Siitä kertoo meille lisää professori Pirkko Muikku-Werner.
