Kevät on leikin aikaa. Yksi leikki, joka liittyy vahvasti vapun juhlintaan on tietenkin vapun omineiden teekkarien sananmuunnostelu.
Alunperin vappu ei ollut möykkäävien haalariteekkarien terrorisoima karnevaali vaan 700-luvulla eläneen pyhimys Valborgin kunniaksi vietetty juhla. Pohjalla lienee kuitenkin ollut jokin pakanallinen kevään juhla, koska kirkkopyhänä vappua ei pitkään aikaan ole vietetty. Siitä onkin tullut varsin kaupunkilainen työväkeä, opiskelijoita ja kevään ystäviä yhdistävä riemujuhla synkän talven päätökseksi.
Vaan eivätpä sananmuunnoksetkaan ole teekkarien yksinoikeutta, vaikka niistä useimmille meistä tuleekin mieleen kaksimielisyydet tyyliin pennuille jaffaa, puimakoneen naksuttelu ja kunnollinen tullimies. Sananmuunnokset — eli karkeasti ottaen kahden sanan alkutavun vaihtaminen — on yksi suomen kielen hienoimmista ominaisuuksista, eikä sitä saisi jättää vain alatyylin huumorin ystäville.
Tutkija Raimo Anttila on pohtinut sananmuunnoksia Virittäjä-lehdessä vuonna 1989. Hänen mukaansa sananmuunnosten eli ”leksikaalisten normien rikkomisen terapeuttinen arvo voidaan rinnastaa yleisemminkin samantapaisiin laajempiin ilmiöihin, joissa on juhlan tai nautinnon tuntua: Rooman Saturnalia-juhlat, karnevaalit, tieteisviihde, James Bond –elokuvat, sirkuksen kääpiöt, ym. poikkeamat, ihmisapinat ja tarueläimet. Härskien sananmuunnosten ylivalta johtuu hänen mukaansa siitä, että kyseessä on tabun murtamisen. Eli Anttilan sanoin: ”fonologiset ja leksikaaliset hauskuudet jäävät kuitenkin semanttisten varjoon, sillä tabun murtaminen on sananmuunnoksen päätehtävä. Länsimaissa kyseessä on seksuaalinen ja skatologinen sanasto, muualla se voi olla esim. ruoka.”
Suomi on sananmuunnosten luvattu maa, mutta harrastetaan niitä muuallakin. Englannissa sananmuunnoksia harrastetaan spoonerismien nimellä. Ne ovat eräänlaisia kompakysymyksiä — yleensä esimerkiksi muotoa: mitä eroa on tytöllä kirkossa ja tytöllä kylvyssä — joihin vastauksena on sananmuunnnos. Kuten soul full of hope -— hole full of soup.
Sananmuunnokset eroavat muista suomen kielen sanaleikeistä kuten anagrammeista ja palindromeista siinä, että ne ovat hauskoja lausuttuna. Anagrammeissahan hauskaa on se, että kahdessa sanassa tai lauseessa on samat kirjaimet. Yhtäläisyyden tajuamiseen tarvitaan kuitenkin kynä ja paperia ja tuloksena on varsin teoreettista huumoria. Vai miten hauskana pidätte sitä, että Aristoteleen kantapää –nimestä saa anagrammin pelkään senaattoreita?
Palindromit eli takaperin samat sanat tai lauseet tuottavat samaan tapaan paperilla hahmotettavaa huumoria. Vai saako lause: Taide mokaa komediat teidät nauramaan hillittömästi?
Sananmuunnoksen idea sen sijaan on korvin kuultava. Sananmuunnoksissa on rytmiä ja runollisuutta. Sisko asustaa — Asko sisustaa. Raamattu hupsuttelee — huumattu rapsuttelee. Toistelimme lukiossa — luistelimme Tokiossa. Sananmuunnostelua varten ei tarvitse osata lukea ja kirjoittaa, ja useimmat oppivatkin taidon jo nuorena.
Suomalaisten sananmuunnosten guru ainakin julkaisujen perusteella on nimimerkki Jussi X. Hämäläinen. Muutamia vuosia sitten ilmestyneessä kirjassaan Häipywät Tawut Hämäläinen tutkii sananmuunnostelua tieteellisen analyyttisesti, mutta aina määrätietoisen härskisti.
Miksi sananmuunnoksia pidetään lapsellisina? Miksi sananmuunnokset ja kaksimielisyydet liitetään toisiinsa? Kumpi on hauskempi: lokki kivellä vai virkadosentti? Jussi X. Hämäläinen lienee oikea mies vastaamaan.
