On jotenkin jännittävää ajatella, että kaikkein vanhimpia asioita maan päällä – kiviä ja mantereita – tutkii melkein kaikkein tuorein tieteenala. Laattatektoniikka selittää planeettamme pinnan ilmiöitä mannerlaattojen liikkeiden avulla, ja sen keskeiset ajatukset hyväksyttiin yleisesti vasta viitisenkymmentä vuotta sitten. Ehkä juuri sen vuoksi laattatektoniikka on myös niin suosittu tiedotusvälineissä maanjäristysraporttien yhteydessä, saahan sen avulla ajatukset pois inhimillisestä kärsimyksestä kainalojutun tunteettoman tieteellisen analyysin avulla.

Eikä maanjäristystoimittaja ole ainoa, jota mannerlaatat kiehtovat. Kun maamme hallitus maaliskuun alussa otti vastaan filosofin laatiman tulevaisuusraportin, pääministeri ehätti Helsingin Sanomien mukaan kommentoimaan näin:

Menestyksen mannerlaatat ovat erittäin vahvassa liikkeessä.

Ilmiantajaystävämme /m pohtii näin: ”Kun mannerlaatat liikkuvat voimakkaasti, syntyy vuoria, tulivuorenpurkauksia ja esimerkiksi tsunamiaalto. Haluaako Vanhanen kiipeillä menestyksen mannerlaattojen synnyttämillä menestyksen Alpeilla, vai pelkääkö hän menestyksen aaltojen hukuttavan kaiken alleen?” Kysymys on aiheellinen. Uskomme kuitenkin, että maltillinen pääministerimme vain tarkoitti sitä, että menestys lähestyy meitä suomalaisia mannerlaatoille tyypillisellä vauhdilla 2–15 cm vuodessa ja saavuttaa Euraasian mannerlaatan jo muutaman miljoonan vuoden kuluttua!

– – –

aritoteles(at)yle.fi

Ei ole kirkossa kuulutettua, että jokainen suomalainen käy tänäkään pääsiäisenä kirkossa, vaikka kyseessä onkin hartaan kansamme suurin kirkkopyhä. Se on kuitenkin varmaa, että sen jälkeen, kun piispa Henrik esikuntineen kristinuskon vastahakoisille suomalaisille toi viimeisenä Euroopassa reilut 700 vuotta sitten, puheenpartemme on kyllästynyt paitsi raamatusta kumpuavilla ilmauksilla, myös kirkonmenoon pohjautuvilla sanonnoilla.

Kuten nyt se, onko jokin niin varmaa, että se olisi kirkossa kuulutettua. Kirkolliset kuulutukset ovat eri asia kuin tavalliset kailotukset. Nykyään kuulutukset liittyvät ihmisen keskeisiin elämänvaiheisiin – syntymään, avioliittoon ja kuolemaan – mutta ennen vanhaan kuulutuksilla hoidettiin yleistä tiedonvälitystä laajemminkin. Jumalanpalveluksen yhteydessä tiedotettiin käräjistä, yhteisen viljamakasiinin hoidosta, markkinoista ja jopa tarjolla olevista työtilaisuuksista ojituksesta uittoon. Sitten tulivat lehdet ja muut maalliset tiedotusvälineet ja jumalanpalveluksissa saatettiin keskittyä saarnaamaan Jumalan sanaa, joka arkena pelkistyi merkitsemään korkeimmalta auktoriteetilta todeksi todistettua asiaa.

Yhäkin kokoukset saattavat alkaa sillä, että joku kertoo, mikä on päivän epistola. Epistolahan on alkuseurakuntalaisille osoitettu kirje, joita Uudessa Testamentissa on 21. Perinteiseen jumalanpalveluskaavaan kuuluu lukea ote jostain epistolasta.

Messuaminen ja saarnaaminen ovat saaneet kirkon ulkopuolella hiukan rasittavan toiminnan sävyn. Kumpaankin liittyy oman totuuden yksipuolisen paasaamisen vaikutelma, mikä luonnollisesti on kaukana niistä erinomaisista asioista, mitä messu ja saarna alunperin ovat tarkoittaneet. Tämänhän tietävät kaikki, jotka eivät ole ensimmäistä kertaa pappia kyydissä. Jostain syystä papin kyyditseminen on Suomessa katsottu oleelliseksi kokemuksen mittariksi.

Mutta lyhyestä virsi kaunis, nyt jätämme fraasit ja kliseet ja pohdimme äsken mainitun saarnaamisen olemusta. Ovatko suomalaiset saarnat tylsiä? Pitääkö saarnan olla tylsä? Saako saarna olla kiinnostava? Mitä saarna yrittää olla? Käytännöllisen teologian dosentti Tapio Lampinen tietää.
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Nykyaikaisen romaanitaiteen perustajana pidetään Miguel de Cervantesin romaania Mielevä hidalgo Don Quijote Manchalainen, jonka ilmestymisestä tulee tänä vuonna kuluneeksi tasan 405 vuotta. Kyseisen teoksen kohtaus, jossa yhä harhaisemmaksi käyvä surullisen hahmon ritari Don Quijote luulee tuulimyllyjä jättiläisiksi ja karauttaa peitsi ojossa taistelemaan niitä vastaan, on noussut yleismaailmalliseksi vertauskuvaksi turhasta taistelusta.

Niinpä seuraava tammikuisen Iltalehden urheilusivujen lause saakin mietteliääksi:

Suomen joukkue on usein lähtenyt turnauksiin altavastaajana, mutta noussut silti taisteluun tuulimyllyjä vastaan.

Kuulija-ilmiantajamme Ayce pohtii persoonallista ilmausta näin:

”Voittohaaveetkin ovat siis vain harhaa, koska vastustajatkin ovat kuviteltuja”.

Ja kyllähän sen näkee Aristoteleen kantapään fraasirikossantarmikin, että kyseinen urheilukirjoittaja on lukenut liikaa ritariromaaneja eikä hänen aseenkantajansa ole saanut taottua hänen päähänsä järkeä jotta hän tajuaisi, että turha lähteä kirjoittamaan tuulimyllytaisteluista, jos joutuu ratsastamaan niin laihoilla tiedoilla, että kylkiluut näkyvät.

Säälistä päästämme kirjoittajan vapaaksi harhailemaan Rosinantensa kanssa ja etsimään naapurin maalaistyttöä, jota poloinen luulee prinsessaksi.
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Näin keväällä hankien sulaessa ja paljastaessa laiskojen koiranomistajien talven aikana lumeen jättämät koirankikkareet on sopiva aika palata taannoiseen pohdintaamme siitä, miten virheellinen ilmaus vallan vahtikoira tiedotusvälineille on. Silloinhan päädyimme siihen, että vallan vahtikoira ei vahdi vallanpitäjiä vaan se vartioi vallanpitäjien rauhaa.

Kuulijamme tohtori Kaalio on lähettänyt meille seuraavanlaisen ehdotuksen tiedotusvälineiden roolin selkiyttämiseksi:

”Voisiko vallan vahtikoira sittenkin olla vallan paimenkoira? Pitäähän paimenkoira lauman kasassa ja estää sen jäseniä eksymästä tai harhautumasta.”

Jos tiedotusvälineet olisi vallan paimenkoira, pitäisikö se huolta siitä, että poliitikkojen karjasta kukaan ei eksy, vai siitä, että äänestäjien lammaskatras pysyy siellä missä pitääkin? Ikävä kyllä jälkimmäinen on lähempänä ilmauksen merkitystä, eikä tämä homma varmaan kiehdo ainuttakaan ministerin virkavirhettä kärkkyvää journalistia.

Alkaa harmillisesti näyttää siltä, että mikään koira ei tiedotusvälineiden malliksi kelpaa, koska koiralla on aina isäntänsä. Miten olisi koiran villi esi-isä, susi? Siinähän se on, susi, itsenäinen laumaeläin, joka kriittisesti seuraa ihmisten puuhia sopivalta etäisyydeltä! Sovitaan siis, että vallanpitäjiä valppaina valvovat tiedotusvälineet ovat tästä lähtien vallan susi!
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Joskus tilanteet vaikuttavat aluksi aivan hirveiltä, mutta hetken kuluttua hommeli onkin kääntynyt ihan hyväksi. Ei siis kannata huolestua, jos vaikkapa joku julkkis pukeutuu niin usein nahka- ja turkisvaatteisiin, että tuntuu siltä, että hän yksin saattaa maailman uhanalaiset turkiseläimet sukupuuttoon.

Maailman suurin eläinten oikeuksia puolustava järjestö PETA valitsi hiljan Catherine Zeta-Jonesin maailman huonoiten pukeutuvaksi julkkikseksi, koska tämä pukeutuu mielellään eläinperäisiin vaatteisiin. Ilta-Sanomat uutisoi tärkeää tapahtumaa helmikuun puolivälissä ja siteerasi PETAn tiedotetta, joka perusteli valintaa näin:

Lehmännahkahousuissaan, rumassa kettutakissaan ja mauttomassa alligaattorilaukussaan Catherine Zeta Jones näyttää siltä, kuin raivaisi Nooan arkkia veitsi kädessä.

Kyllä: kuin raivaisi Nooan arkkia veitsi kädessään. Näin näyttelijän murhanhimoinen pukeutumispolitiikka kääntyi onnelliseen välitilinpäätökseen, kun se synnytti näin upean kuvailmauksen!

Nyt vaan sitten odotellaan, että 40 vuorokauden sade lakkaa ja näyttelijä Zeta-Jones rantautuu Ararat-vuorelle, jolloin selviää, moniko eläinlaji on arkissa elossa säilynyt.
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Huippu-urheilussa voittaa se, jonka taktiikka on ennakkoluulottomin ja joka keksii uuden koostumuksen tutuista ainesosista. Vain tällaisten uutuusreseptien kehittelijät pääsevät huipulle ja kaikkien kadehtimalle palkintopallille. Ei ihme, että pyrkimys yhä parempiin tuloksiin mitä mielikuvituksellisimmin menetelmin on tarttunut myös urheilua läheltä seuraaviin urheilutoimittajiin. Tämä näkyy urheilusivuilta joka päivä. Ystävämme Kyttääjä Tuukka lähetti meille seuraavanlaisen esimerkin ilmiöstä Ylen nettisivuilta tammikuulta:

Puolassa ei pelata eikä pelätä, kun on kyse talviurheilun tähdistä. Kolmella huippu-urheilijalla on lähes rajaton budjetti.

Ikävä kyllä Aristoteleen kantapään fraasirikostuomariston jury ehdottaa suorituksen diskvalifioimista täysin järjettömän lopputuloksen vuoksi. Se ei pelaa joka pelkää saattaa olla jo kliseeksikin asti kaluttu urheiluilmaus, joten uudistusyritykset ovat paikallaan. Mutta joskus hyväkin tarkoitus lipsahtaa ohi sektorin, leijuu yli kriittisen pisteen ja menee havuille, niin kuin tässäkin.

Ei muuta kuin harjoitusta ja harjoitusta, kyllä se suoritus sieltä löytyy kun tarpeeksi hakee!
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Politiikka on vaativaa hommaa ja kaikkein vaativinta hommaa on kiteyttää politiikan monimutkaiset prosessit sellaisiksi kielellisiksi kokonaisuuksiksi, että politiikan päähenkilö, äänestäjäkin, ne tajuaa. Tällaista taitoa on harvalla, mutta onneksi toisilla on.

Tuskin olemme toipuneet ihastelemasta, miten presidentin ja hallituksen välinen perustuslaillinen ulkopolitiikkaa koskeva vastuunkantamisongelma on puettu ymmärrettävään muotoon nimellä lautaskiista. Nyt eduskunnan veteraaniedustajien penkeiltä pesee taas: Ilkka Kanerva pani helmikuussa Ylen Ykkösaamussa järjestykseen ne, jotka kohisivat eduskunnan puhemiehen vaalin historiallisesta tuloksesta. Kyseessä oli Kanervan mukaan:

Vesilasikiista.

Maan tärkeimmän poliittisen elimen epäluottamuslause virallisen protokollan mukaan valtakunnan toiseksi tärkeimmälle henkilölle on siis myrsky vesilasissa, joten kansanedustajien työnantaja, maamme kansa voi huokaista helpotuksesta.

Vai onko kyseessä sittenkin kiista siitä, että montako vesilasia tärkeissä pöydissä kullekin katetaan? Tai siitä, kenelle katetaan vesilasi, kenelle viinilasi ja kenelle tuoremehulasi? Ehkä on hyvä, että näinkin selkeiden valtio-opillisten käsitteiden kohdalla pidämme mielemme avoimina useille mahdollisille tulkinnoille!
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Lintujen moninainen maailma on meille ihmisille uskomaton itseilmaisun aarrearkku. Sieltä löytyvät harakanvarpaat ja siipiveikot eikä kenelläkään varmaan ole nokan koputtamista, vaikka välillä munaakin. Munaavakin kana voi löytää jyvän, niin kuin Aamulehti helmikuussa, kun lehti kirjoitti näin:

Järvensivun koulu on pedagogisesti hyvänkokoinen, turvallinen käenpesä 1.-6.-luokkalaisille.

Nimimerkki Äimänkäki kysyy ilmiantonsa saatteessa, että ”Millainen on turvallinen käenpesä, kun käki ei tee pesää lainkaan, vaan munii toisten lintujen pesiin? Vai viitataanko tässä elokuvaan Yksi lensi yli käenpesän, joka käsittelee mielisairaalaa?"

Lohdutukseksi Äimänkäelle kerrottakoon, että vaikka vertaus ensi silmäyksellä menee harakoille, tarkempi katsanto osoittaa sen erinomaisuuden: kouluhan on paikka, jossa ei asuta vaan opetetaan muiden lapsia eikä omia, joten kyseessä tavallaan on varsinainen käenpesä. Ja vaikka käenpesän olemassaolosta yhä kiistellään, turvallinen lintukoto sekin on! Joten hyvässä turvassa alakoululaiset Järvensivun koulun pedagogisissa tiloissa ovat!
– – –
aristoteles(at)yle.fi

Jos äänestettäisiin latteinta keskustelunaloitusta, "ei jaksa sataa" olisi todennäköisesti kolmen kärjessä. Ja otaksuttavasti kärkeen sijoittuisi muutama muukin säätilaa koskeva fraasi. Säästä puhumisella on kaiken kaikkiaan maine hahtuvankevyenä puheenaiheena. Säästä puhuminen on turhanpäiväisen jonninjoutavuuden synonyymi, ja siihen suhtaudutaan usein hiukan halveksuvasti.

Atlanttisen meri-ilmaston ja siperiaanisen mannerilmaston välimaastossa asuvat suomalaiset eivät ole ainoa kansa, joka on kiinnostunut säästä puhumisesta. Skotlantilaiset väittävät, että heillä säätila saattaa vaihtua päivän aikana kolme-neljäkin kertaa, joten siellä säästä todellakin riittää puhuttavaa. Täällä meillä Atlantin matalapaineiden hautausmaalla, säät eivät ehkä vaihtele päivittäin yhtä taajaan, mutta vuodenaikojen kierrossa vielä enemmän.

Toisaalta keskustelu ilmastonmuutoksesta on tuonut säätilan vakavankin ajankohtaiskeskustelun keskiöön. Säästä on alkanut ilmestyä myös yhä enemmän kirjoja. Televisiosta tutun säätieteilijän Seija Paasosen vuosituhannen alussa ilmestynyt Sää on alan perusteos, Tähtitieteellinen yhdistys URSA:n Ukkosta ilmassa pohtii ukonilmojen olemusta ja brittiläisen Gavin Pretor-Pinneyn parin vuoden takainen Pilvibongarin opas tuo aivan uutta ulottuvuutta sääilmiöiden harrastamiseen. Ja sääkirjallisuuden best seller vuodesta toiseen on tietenkin sääpäiväkirja, johon omistaja itse täyttää säätilan yksityiskohdat.

Niin, muita itse täytettäviä kirjoja ovat ystäväkirjat, vauvakirjat ja vieraskirjat. Kaikki keskittyvät ihmisen elämän tärkeimpiin tapahtumiin. Voisiko tästä päätellä, että sää ei olekaan aivan jonninjoutava aihe?

Kysytäänpä, mitä mieltä suomalaisen sääkirjallisuuden merkkiteoksen, Sääkirjan kirjoittaja Matti Mäkelä on säästä keskustelusta, sen historiasta ja syvimmästä olemuksesta.
– – –
aristolteles(at)yle.fi

Sanavalintoja on kahta lajia: hyviä ja huonoja. Toisten mielestä on vielä kolmaskin luokka: mitäänsanomattomat sanavalinnat, mutta itse asiassa ne ovat hyviä, jos ne täyttävät tehtävänsä – eivätkä ole huonoja.

Tärkein huonojen sanavalintojen syy nykyään tuntuu nykyään olevan pyrkimys nokkeluuteen. Ikään kuin tiedonvälitys ei riittäisi toimittajalle työn sisällöksi, vaan sen lisäksi pitää koettaa osoittaa kykyä laskea leikkiä vaikka vakavalla asialla. Kuten nyt viime vuonna joulupäivänä Ylen uutisten nettisivulla, jotka kertoivat näin:

Yhdysvalloissa riehuvat talvimyrskyt ovat vaatineet ainakin 19 ihmisen hengen. Monien joulusuunnitelmat menivät pipariksi, kun satoja lentoja peruttiin aattona.

Jouluna tietysti syödään pipareita ja pipareiksi meneminen on yleinen ilmaus tärveltymiselle. Mutta moinen leikinlasku samassa uutisessa 19 vainajan kanssa on sen luokan teko, että Aristoteleen kantapään fraasirikollisuuden hienovaraisuusyksikkö Ryhmä Mörssäri tekee toimitukseen tehoiskun opettaakseen toimittajille hieman tapoja.

"Kieliopin nimessä älkää liikkuko! Nostakaa kätenne hitaasti pois näppäimistöltä ja ottakaa järki käteenne!"
– – –
aristoteles(at)yle.fi