Skip navigation.
Home

Blogit

Jokainen osaa soittaa nokkahuilua

Musiikinopetus aloitetaan yleensä nokkahuiluksi kutsutulla piipittävä-äänisellä muovipillillä, sillä sen soittamisen oppii jokainen helposti. Ja sitten soitetaan yhdessä koko luokan voimin ”Ostakaa makkaraa”– mutta eihän sillä muuta pysty soittamaankaan.

”Puhalla pilliin ja pidä sormia paikallaan!”, kuuluu karu neuvo.

Jokainen osaa soittaa nokkahuilua. Väitteeseen vastaa nokkahuilisti Eero Saunamäki maanantaina 29.9.2008 klo 11.40.

Suomalainen vaikenee tunteistaan

Tunteista pitää puhua.

Näin vaativat nykyään kaikki itseään kunnioittavat, ihmisystävälliset tahot - aikakausjulkaisut ja muutkin kuin ns. naistenlehdet.

Tunnepuheen ajatellaan auttavan melkein vaivaan kuin vaivaan.

Mutta osaammeko puhua tunteistamme?

Ainakin kansallisuuskäsitykset ja monenmoiset epäilykset elävät vahvoina, kun tunnepuheesta puhutaan.

Tästä on kyse tämänkertaisessa Ennakkoluuloja -ohjelmassa. Toimittaja Jukka Arvassalo tapasi filosofin ja psykoterapeutin Elli Arivaaran YLE Radio Yhdessä maan. 15.9.2008 klo 11:40 ja uudelleen samana iltana klo 22:45.

Kuuntele!

Ennakkoluuloja. Suomalainen vaikenee tunteistaan.

Varttitunti väitteitä ja vastaväitteitä!

Väittely uraaninetsinnän vapaudesta

Keskiviikkona 24.9. klo 17.30-18.00 ja perjantaina 26.9. klo 22.30-23.00

Napit vastakkain väittelemässä uraaninetsintää harjoittavan kansainvälisen Areva-yhtiön Suomen maajohtaja Osmo Kaipainen ja Suomen luonnonsuojeluliiton Pohjois-Karjalan piirin puheenjohtaja, ympäristötieteen dosentti Heikki Simola.

"Me etsimme uraania Suomen lakien antamissa puitteissa", toteaa Osmo Kaipainen. "Uraaninetsijöillä on oikeus tulla myös sellaisten ihmisten maille, jotka eivät uraaninetsintää halua, ja siihen pitäisi saada muutos", sanoo Heikki Simola.

Erotuomari on Terttu Lensu.

Viitteitä lähetykseen 19.9.2008

Keskustelun taustalla vaikutti tällä kertaa vahvimmin jo mainittu Juha Mälkin väitöskirja Herrat, jätkät ja sotataito (SKS, 2008).

Lähetyksen musiikkinäyte oli Bachin Partita no. 4 D-duuri BWV 828 William Kapellin soittamana. Tässä yhteydessä Juhani Forsberg mainitsi 7.9. YLE Teemalla esitetyn Bruno Monsaingeonin ohjaaman Glenn Gould -dokumentin Glenn Gould - tämän jälkeen (2005).

Eversteistä puhuttaessa mainittiin Gabriel Garcia Marquez, jonka romaaneista löytyy everstihahmoja runsaastikin, erityisesti pienoisromaanissa Kukapa everstille kirjoittaisi (1961, suom. WSOY 1982).

Lutherin regimenttioppi esitellään teoksessa Maallisesta esivallasta (1523, sisältyy Lutherin valittujen teosten kolmanteen osaan, WSOY 1983). Aiheesta löytyy havainnollinen esitys Suomen teologisen instituutin sivuilta http://www.teolinst.fi/luennot/files/RM060301.htm

Puheena oli myös Heinrich von Kleistin kertomus Mikael Kohlhaas (1811, suom. 1903&1962).

Maininnan sai historiantutkija Juha Siltala, joka on viime aikoina keskittynyt erityisesti sisällissodan psykohistoriaan. Viime ohjelmissa esillä olleeseen häpeä-teemaan liittyen voidaan nostaa esiin erityisesti Siltalan teos Miehen kunnia: modernin miehen taistelu häpeää vastaan (Otava, 1994).

Kemppinen lausui otteen Matti Kuusen runokirjasta Routa liikkuu (WSOY, 1947).

Tarina petollisesta Efialtes-sotilaasta löytyy Herodotoksen Historiateoksesta, kirjasta 7 luvusta 213 (suomennetun teoksen toinen osa, suom. WSOY 1964).

Lähetyksen loppupuolella mainittiin myös tuleva, Valpon ja SS-joukkojen suhdetta valottava väitöskirja (väitös 27.9.). Kyseessä on Oula Silvennoisen väitöskirja Salaiset aseveljet: Suomen ja Saksan turvallisuuspolisiiyhteistyö 1933-1944. Tiivistelmä teoksesta löytyy täältä https://oa.doria.fi/handle/10024/41922

Pää pilvissä, puujalkavitsit maassa

Monet pitävät syksyä synkkänä aikana, joten on aivan paikallaan tarttua uutuuskirjaan, jonka nimi on Puujalalla koreasti, ontuvien vitsien käsikirja. Kirjan on kirjoittanut Keijo Karjalainen, mies, joka muutama vuosi sitten kirjoitti poliittisen tutkielman Asterix-sarjakuvan maailmasta. Siviilissä mies on ulkoministeriön virkamies.

Puujalalla koreasti vaikuttaa pinnallisesta selailijasta yhdeltä niistä nopeasti kuolevista pikaluettavista vitsikirjoista, joita kustantajat jostain syystä suoltavat maailmalle vuodesta toiseen.

Myös pikaisesti silmään osuvat kirjan vitsit tukevat tätä vaikutelmaa: haaveissa vain oot mun lauleskeli perhostenkerääjä. Varas käänsi takkinsa: ei ryövännytkään muita vaan itsensä. Jeesuksen ajan suosituin kuntosaliohjaaja oli Pontius Pilates.

Mutta kun kirjaa alkaa lukea, pian selviää, että kirjaan painetut vitsit eivät ole pääasia vaan toimivat käytännön esimerkkeinä puhutusta asiasta. Ja puhuttu asia on hämmästyttävän perinpohjainen, laaja-alainen ja syvällinen selvitys huumorin tekemisestä, huumorin tekniikoista, tekijöistä ja lajeista.

Vaikka Karjalainen kirjansa alkusanoissa korostaa, että kirjan aihe, puujalkavitsi, ei puhtaimmillaan naurata muita kuin lausujaansa, kirja ulottaa pidemmälle kuin kaveriporukan kiusaamiseen tyhmillä jutuilla. Puujalalla koreasti -kirjan historiallisesti sivistynyt katse leikkaa läpi koko yhteiskunnan ja käy läpi huumorin mahdollisuudet niin sanomalehtien otsikoissa, kirjallisuudessa, aforismeissa, Arno Kotron runoudessa, vaali-ilmoittelussa, rekisteri-kilvissä ja tietokilpailuissa. Huumorin tekemisen tekniikoista käydään läpi lähes kaikki, mitä voi kuvitella. Karjalainen erittelee puujalkavitsien ja samalla huumorin mekanismit taitavasti kuin kirurgi ja tekee päätelmät kylmästi kuin patologi. Eikä huumori silti kuole vaan lukija kokee ahaa-elämyksen toisensa jälkeen: Puujalkavitsiin tarvitaan kaksi osaa, pohjustus ja loppunasautus! Tulevaisuus ei ole sitä mitä aiemmin onkin baseball-tähti ja aforistikko Yogi Berran keksintö! Sen yhden hauskan jutun hauskuus onkin perustunut pleonasmiin!

Puujalalla koreasti -kirjan luontevan vakava suhtautuminen aiheeseensa, huumorin tekemiseen on virkistävä. Vakuuttavathan kaikki elokuvaohjaajat, näyttelijät ja teatterintekijät, että komedia on lajeista vaikein, mutta arvostelijoiden ja apurahojen jakajien mielestä huumori on halveksittavaa.

Vaikka Karjalainen ei ole tehnyt teostaan tieteellisellä menetelmällä tai akateemiseksi opinnäytteeksi, lukija tajuaa pian lukevansa ensimmäistä suomeksi kirjoitettua huumorin tekemisen perusteosta. Ja mikä parasta, joka kohdasta näkyy ja kuuluu kirjoittajan oman kokemuksen tuoma vakaumus.

Kuten muun muassa luvusta, jossa puujalkavitsien kertojaa neuvotaan välttämään muutamia kuluneimpia vitsinkertomisen muotoja. Niitä ovat suomalainen, ruotsalainen ja norjalainen, kansallisuusvitsit, laihialaiset ja skotlantilaiset, kuinka monta tarvitaan vaihtamaan hehkulamppua, mitä eroa ja yhteistä on..., minulla on hyviä ja huonoja uutisia, maailman ohuin kirja, mitä saadaan kun risteytetään, basistit ja muut tyhmät, hölmöläiset ja muut hullut, kuuluisat viimeiset sanat, tarjoilija, keitossani on kärpänen, elefanttivitsit ja muka-japani.

On siis aika kysyä Keijo Karjalaiselta, miksi iso mies kirjoittaa tällaisia kirjoja.

- - -

aristoteles(at)yle.fi

Lapsellisen helppoa

|

Monet sanat ovat sukua toisilleen. Sama sanavartalo voi näkyä niin jonkun asian nimessä, aiheeseen liittyvässä teonsanassa ja laatusanassa. Esimerkiksi aikuinen voi aikuistua ja olla sitten aikuismainen. Tällainen sanojen muodostuminen on kuitenkin satojen vuosien pituinen kehityskulku. Uusia sanoja ei aina voi johtaa samalla tavalla kuin vanhoja. Ehkä niin on jo yritetty tehdä, mutta tulokseen ei ole oltu tyytyväisiä.

Silti joku aina aika ajoin koettaa, olisiko aika kypsä uuden sanan johtamiselle. Jos yritys tapahtuu esimerkiksi lehden sivuilla, lukijoiden tehtäväksi jää harmillisen usein todeta, että aika ei vieläkään ole kypsä. Hyvä esimerkki tästä ilmestyi oululaisessa Kaleva-lehdessä elokuun alussa. Lehti uutisoi japanilaisesta napa-juhlasta otsikolla Japanissa hötkyteltiin napafestareilla näin:

Siellä vanhakin nuortuu ja nuoret lapsettuvat.

Kiusaus muodostaa sanasta lapsi sana lapsettua samaan tapaan kuin sanasta aikuinen saa sanan aikuistua on käynyt kirjoittajalle ylivoimaiseksi vastustaa. Sana on kuitenkin kankea ja merkitykseltään hämärä: tarkoitetaanko nyt kenties sitä, että nuoret saavat lapsia?

Aristoteleen kantapään fraasirikosoikeudellisen oikeusasiamiehen mukaan tapaukseen voidaan soveltaa Suomen perustuslakia. Sananvapaushan on perustuslaillinen oikeutemme, johon sisältyy oikeus ilmaista, julkistaa ja vastaanottaa tietoja, mielipiteitä ja muita viestejä kenenkään ennakolta estämättä. Kyseessä on siis sananvapaus, ei sanojen rikollisen johtamisen vapaus! Aristoteleen kantapään fraasirikostuomio on ankara: nurkkaan siitä!
- - -
aristoteles(at)yle.fi

Iskulause miehen brändin tiellä pitää

|

Palaamme tänään jokin aika sitten lukemaamme Pekka Seppäsen äsken ilmestyneeseen parhaitten kolumnien kokoelmaan Parhaat kolumnit. Siellä on kolumni neljän vuoden takaa nimeltään Tämän päivän ratkaisuja jo huomenna, jossa Seppänen pohtii yritysten pakkomiellettä iskulauseisiin ja palvelulupauksiin.

Tiedättehän: Nokia — connecting people. Tai niin kuin vanhin suomalainen rekisteröity iskulause sanoo: Tietysti Pauligin!

Iskulause tulee englannin sanasta slogan, joka taas juontuu gaelin kielen sotahuutoa merkitsevistä sanoista. Yritysten lisäksi villitys hankkia oma iskulause on tarttunut kuntiin. Kuusamo — aina enemmän kuin odotat! Parkano — kaupunki parhaimmillaan!

Seppänen miettii kolumnissaan, miksi Suomella ei ole omaa kansallista iskulausetta vaikkapa urheilijoiden edustusasuissa. Ja lopuksi: mikseivät yksittäiset ihmiset lisäisi signeerauksensa perään tällaista asiakaslupausta?

Seppäsen ehdotus on riemastuttava. Nyt vaan kaikki kehittelemään omaa ainutlaatuista iskulausetta, joka parhaiten kuvaa omaa brändiämme verrattuna muiden ihmisten brändeihin! Pekka Pekkala — ei sen huonompi kuin muutkaan. Irja Irjala — maailma tarvitsee esikuvia! Jermu Jermula — tämän päivän ratkaisuja jo huomenna!
- - -
aristoteles(at)yle.fi

Kullanhuuhdonnasta hopeaa

|

Joskus todellisuus tarjoaa meille parhaat puujalkavitsit. Niissä on sellaista luonnonvoiman kaltaista määrätietoisuutta, jota ihmisen varta vasten kehittelemät vitsit eivät kykene saavuttamaan.

Kuulijamme nimetön lähetti meille esimerkin tällaisesta pari viikkoa sitten. Ylen uutissivut internetissä kertoivat Tankavaarassa järjestetyistä kullanhuuhdonnan SM-kisoista ja uutisesta selvisi voittajan lisäksi kullanhuuhtoja, jotka saivat hopeaa ja pronssia!

Kuulijamme kommentoi otsikolla Kullasta hopeaa näin: ihmettelen sitä että miten on mahdollista että kullanhuuhdonnan SM-kilpailuissa toiseksi tullut sai hopeaa ja kolmanneksi tullut pronssia? Vaikka kuinka vaskoolia heiluttaa niin ei sieltä pitäisi hopeaa tulla missään tapauksessa saatikka pronssia.

Ja aivan oikeassahan kuulijamme on! Hopean saaminen kullanhuuhdonnasta on niin hauskaa, että tähän ei muuta voi sanoa kuin että ei tähän muuta voi sanoa!
- - -
aristoteles(at)yle.fi

Lähetys 19.9.2008

Tällä kertaa - 19.9. - juttutupaan tulee vierailemaan tuttu mies, Pekka Visuri, joka on valtiotieteen tohtori ja eversti.

Emme näet halua sivuuttaa sitä, että koulun, armeijan ja kukaties kirkonkin perinteinen tapa tavoitella päämääriään pakottamalla ihmisiä tai taivuttelemalla näitä "vetoamalla kunniantuntoon" tai ihanteisiin ei ole ehkä koskaan toiminut kunnolla.

Nytkin (Juha Mälkki, "Herrat, jätkät ja sotataito") on korostettu väitöskirjatasolla "pienryhmäorganisaatiota" eli sellaisia velvollisuuden ja häpeän tuntoja, joita herättävät vain tutut kaverit.

Tuo tutkija sanoa paukauttaa, että 1939-1944 jääkärieliitti eli huomattava osa kenraalikuntaa ei ollut koskaan nähnyt suomalaista sotamiestä luonnossa. Sitä vastoin reservin upseerit, kadettiupseerit ja aliupseerit olivat kouluttaneet näitä "kansansotilaita" asevelvollisina, jolloin ainakin fiksuimmat olivat huomanneet, mikä tehoaa ja mikä ei.

Kirjoittaja sanoo, että meininki oli monin paikoin merkillisen samanlainen kuin savotoissa - kymppejä ja ukkoherroja uskottiin, jos he olivat itse uskottavia.

Huonoa työtä tehtiin kyllä Suomen armeijalle tai Kemi-yhtiölle, mutta ei useinkaan tutussa porukassa eikä tutuille työnjohtajille.

Sen esti säädyllisyys eli häpeä.

Kysymme perjantaina, miksi nykyajan liikkeenjohto pyrkii niin usein käsittelemään joukkoja esimerkiksi innostamalla ihmisiä pökerryksiin. Joukot eivät kumminkaan tee työtä, vaan ihmiset.

Ja ihmisiä on joka lähtöön.

Tämä tästä ja loput radiossa.

Pahuus sikiää netissä

Netissä on pomminteko-ohjeita ja pornoa. Sinne ei kunnon ihmisen tarvitse mennä ollenkaan. Seurakuntien ei pitäisi sekaantua internetiin millään tavalla. Se, että kirkko huseeraa netissä todistaa pappien olevan täysin hukassa.
Näinkö?
Onko netti pahuuden kasvualusta?
Kirkon verkkotoiminnan koordinaattori Hannu Majamäki luotsaa kirkkoa nettiin kovalla vauhdilla. Eikö pahuus pelota?
"Sikiää se pahuus seurakuntakodillakin, sillä pahuus liikkuu ihmisten mukana."

Syndicate content