Ovatko "hullumme" heitteillä?

Ohjelmassa esiintyneet edustivat raskaan psykiatrian potilaita, joilla ei ole suurta tuen tarvetta, mutta on selvät sairauden oireet ja sen myötä oltiin varsin tyytyväisiä hoitoon. Potilas, jolla on "lievät" varsinaisen psykiatrisen sairauden oireet, mutta paljon ahdistusta ja tuen tarvetta jää palveluissa aika heikoille. Heille ei ole juuri tarjolla mitään. Toinen ongelma ovat ne, joiden psyykkinen kasvu on jäänyt kesken. Heille ei ole tarjolla laadukasta ja riittävän pitkäkestoista terapiaa, jossa voisi kasvaa aikuiseksi. Pitää olla riittävän sairas tai työelämässä oleva, jotta ihmiseen satsataan. Suuri joukko tuohon väliin jääviä jää vaille tarvitsemaansa hoitoa. Hoito koetaan usein laadukkaaksi, koska ei tiedetä, mitä parempaa voisi saada.

Mielenterveyspalveluissakin on ollut käynnissä hallittu tai vähemmän hallittu hallinnollinen rakennemuutos 80-l. lopulta. Psykiatrisista sairaaloista ns laitoksista on siirrytty kohti avohoitopalveluja, joiden pitäisi olla monimuotoisia.
Vuonna 1975 avohoidossa hoidettiin esimerkiksi Helsingissä murto-osa potilaista, 3 000 henkeä. Vuonna 1990 luku oli noussut jo 9 000:een. Laman seurauksena se vielä kaksinkertaistui. Samaan aikaan psykiatrisia sairaalapaikkoja ajettiin alas. 20 vuotta sitten laitospaikkoja oli koko maassa 20 000, nyt niitä on vain 6 000. Käytöstä on poistettu noin 30 erikoissairaanhoidon sairaalaa, joista suurin osa on tarjonnut psyykkistä hoitoa. Laitospaikat ovat vähentyneet Helsingissä samassa suhteessa.

Stakesin terveydenhuollon tilastoinnin mukaan psykiatrian laitospaikat ovat vähentyneet vuosina 1970-1999 peräti 70 prosenttia hoitopäivinä laskettuna, kun vuotuiset potilasmäärät ovat samana aikana vähentyneet vain 37 prosenttia. Tällä konstilla terveydenhuollosta vapautui Nenosen työryhmän laskelmien mukaan rahaa 3,36-10,09 miljardia euroa, hoitopäivän kalleudesta riippuen. Psykiatrian avopalvelut siirtyneet erikoissairaanhoidosta eli sairaaloista eli laitoksista terveyskeskusten, psykiatristen poliklinikoitten toiminnaksi?

Potilaiden hoitamista suljetuissa laitoksissa alettiin 1980-luvun lopulla pitää epäinhimillisenä. Avohoidon oli sen sijaan tarkoitus pitää mielenterveyspotilaat mukana tavallisessa elämässä ja estää näiden syrjäytyminen. yhden sairaalapäivän hinnalla sai kolme avohoidon käyntiä. Lamavuosina palveluiden kehittäminen tyssäsi rahoituksen leikkaamiseen.
Julkishallinnon organisaatiouudistuksen jäljiltä mielenterveyttä tuottavat tänään sairaanhoitopiirit ja kuntayhtymät, kunnat, yksityiset yrittäjät ja 3. sektorin yhdistykset, ja järjestöt. Vertaistuki-ryhmiä ollut Suomessa 60-vuotta kuten A-A- ryhmiä, Kirkoissa sururyhmiä, monissa potilasyhdistyksissä. Suomessa toimii 150 psykiatristen potilaiden perustamaa mielenterveysyhdistystä ja 20 alueellista omaisyhdistystä. Suurin osa niistä on perustettu 1990-luvulla RAY:n lisättyä tukeaan vapaaehtoiselle mielenterveystyölle.

Joka kymmenes suomalainen mies ja joka viides suomalainen nainen sairastaa elämänsä aikana vaikeaa masentuneisuutta. Skitsofreniaan sairastuu joka sadas suomalainen. Suomalaisista lapsista ja nuorista joka viidennellä tai kuudennella arvioidaan olevan mielenterveydellisiä ongelmia. Lapsipotilaista suurimmalla osalla on taustalla oman vanhemman vakava mielenterveyden häiriö. Nämä ovat meille jokapäiväisiä asioita lähipiirissämme, perheissä, työpaikoilla, harrastusporukoissa. Koko Suomen kansan asioita - mutta miten mielenterveyttä kuntoutetaan ja missä?

Markku Heikkinen

Kyllä lääkäreillä ei ole tajua, että meitä "tuntemattomia potilaita" on diagnosoituna ja hoidon ulkopuolella. Osa on myös diagnosoimatta. Eikä se johdu siitä, ettei koe tarvitsevani hoitoa tai ettei hakeudu hoitoon, vaikka ulkopuolisten mielestä pitäisi. Usein ei ole voimia hakea hoitoa. Vielä useammin todetaan, että hoidon hakija on "vielä työkykyinen". Vasta sitten kun olet "tarpeeksi sairas" eli lähinnä jo psykoottinen, pääset hetkeksi poliklinikan kautta sairaalaan sisälle. Pahimmillaan vain muutamaksi päiväksi, yhdeksi viikoksi. Sitten potilas kotiutetaan, säilötään kotiin.

Olen kynsin hampain taistellut oman kuntoutumisen puolesta ja etsinyt kaikin keinoin hoitoa, jolla pysyisin työkykyisenä. Minulle ei koskaan tehty hoitosuunnitelmaa. Onneksi on ollut omia voimia hakea hoitoa.

Tällä hetkellä minulla ei ole omaan hoitooni, viikottaiseen keskusteluterapiaan mitään rahoitusta. Voisiko minkään muun sairauden hoidossa jättää hoitoa kesken. Vaikka omalla kohdallani on todettu, että keskusteluterapia on pitänyt minut työkykyisenä, mutta KELAn terapiaa en ole saanut. Ennen sairaalaa olin liian terve. Sairaalan jälkeen olinkin liian sairas: KeLan mielestä minua ei kannattanut kuntouttaa, koska kahden vuoden terapialla ei nähty minun toipuvan työkykyiseksi tai opiskelukelpoiseksi. Palasin neljän kuukauden takaisin opiskelemaan ja pyysin iäkkäiltä vanhemmiltani ennakkoon perintöä, jotta pystyin jatkamaan yksityistä keskusteluterapiaani

Viimeisimpänä olen lähetteellä päässyt Auroran sairaalan Kuntoutuspoliklinikan hallintaryhmään. Se on kurssimuotoinen ja ilmainen. Siellä saa viikottain vertaisryhmässä ja ammattilaisten tuella opetella käytännön keinoja, miten tunnistaa omat oireet ja selvitä arjessa sairauden kanssa.

Sairauden oikea diagnosoiminen, sopiva lääkitys, tarpeeksi tiivis keskusteluterapia ja sairauden hyväksyminen olivat minulle tärkeimmät askelet sairauden todellisessa hoidossa. Pysyvä ja asiantunteva hoitokontakti on olennaisen tärkeä. Pelkkä yleislääkärin SSRI-masennuslääkkeiden resepti puoleksi vuodeksi ilman mitään kontrollia ja hoitokontaktia ei ole hoitoa!

Klubitalot, Helmet ym. vertaistukiryhmät eivät ole hoitopaikkoja. Mutta kohtalotovereiden tapaaminen, asioiden jakaminen ja yhteinen kokemus palauttavat omanarvontuntoa ja toivoa.

Tärkeä aihe, josta puhutaan edelleen aivan liian vähän. Ehkä siksi, että tuntemattomat potilaat ovat niitä maan hiljaisia.

Edelleen tutkimuksen mukaan vain joka kolmas hakeutuu hoitoon, koska pelkää ympäristön negatiivista asennetta ja leimautumista. Siis 33% avun tarvitsijoista! Edelleen asia on työyhteisössä vaiettu mörkö. Puhumattomuus ja asian maton alle lakaiseminen on karhunpalvelus sekä tuntemattomalle potilaalle että ympäröivälle yhteisölle.

Kuka on terve ja kenen psyykkinen kasvu on kesken? Kuka määrittää nämä termit TERVE, SAIRAS, PSYYKKISESTI KESKENKASVUINEN? Ettei vain nämä sanat haltuun ottaneet vallankäyttäjät itse?

Kauhistuttaa ajatus, että joku on täysin oppinut ja täysin psyykkisesti valmis? Ettei vain joku "Tuusulan Auvinen" olisi luullut olleensa sellainen?

Mielestäni koko ihmisen elämä on kasvua vauvasta vaariin ja sittenkin kun olemme Tuonelan portilla huomaamme olevamme keskeneräisiä ihmisinä.

Auttaako väsytettyä ihmistä joutua jonnekin Klubi-talolle kahvinkeittäjäksi, toisten sairaiden palvelijaksi, varsinkaan silloin, kun on jo tehnyt yli 20 vuotta kokopäivätyötä juurikaan sairaslomia pitämättä monisairaana ihmisenä alipalkattuna ja ylityöllistettynä vahvempien, vanhempien ja valtaansa ylikäyttävien ruumisleluna?

Eikä nämä kotiin jäävät ihmiset makoile vain lavitsoillaan ainakaan silloin, kun kotona on 87 vuotias äiti, hoidettavana on perikunnan omistama vanhahko asunto, jota muuten muut entisessä kodissaan piipahtavat ihmiset vaanii omakseen ja valvoo, ettei vaan mitään pääsisi tapahtumaan aivan ylikorostuneesti. Sen lisäksi kun tämän kotiin jääneen tuhkimon sisarukset tulee kotiin katsomaan vanhaa äitiään he myös odottaa vähintään II-luokan hotellipalveluita ja kyselee äidiltään miten sairas pikkusisko on pysynyt "lapsena", se jolta he jo lapsena vei sekä ruumiillisen koskemattomuuden että oman arvon tunnon. Nämä tuhlaajapoika sisarukset vielä kiehnää palkintoa kuin koiralauma vanhalta äidiltään mielistelyin ja pikkutuliaisin.

Tällaista on ollut se suurten ikäluokkien maaltapaon seuraus ja sen aiheuttamat ongelmat varsin monessa perheessä. Ei ne parjatut peräkammarin pojat ja tytöt ole vain sohvalla makailevia luusereita, vaan veljiensä ja sisartensa piikoja paremminkin. Kissat, koirat ja lapset tuodaan hoitoon ennalta ilmoittamatta tai kysymättä jaksaako vanha äiti ja pikkusisar niitä tai heitä hoitaa. Kotiin tullaan kun maailma on paha ja tarvitaan sielulle vahvistusta, valittamaan omaa heikkoutta tai kun tarvitaan tilapäisapua kun ja jos sitä muuten hankkisi se ei olisikaan ilmaista.

Kuka on täysin psyykkisesti kasvanut? Eikö kaikilla ihmisillä psyykkinen kasvu jatku vauvasta vaariin?

Avohoidosta on paljon puhuttu ja tuntuu siltä, että kaikki, jotka kuuluvat avohoidon piiriin pitäisi saada yhteiselle Klubitalolle työhön. Onko tässä kysymys jostain poliittisesta ratkaisusta, jolla yritetään jo uuvutetut ja työstään irtisanotut ihmiset sitouttaa takaisin niin sanottuun halpapalkka suojatyöhön tai ilmaiseksi orjaksi?

Eikö riitä, että monisairas ihminen on lapsesta asti joutunut vahvempien, vanhempien ja valtaa väärin käyttävien ihmisten sylkykupiksi? Sitähän se on ollut, kun on pitänyt tehdä alipalkattua ja ylityöllistettyä kokopäivätyötä ilman ylenemismahdollisuuksia toisten itseään terveinä pitävien ihmisten hyitellessä ja rääkkyessä perässä aina kun jotain on omasta mielestään saanut aikaan annetuilla resursseilla, jotka eivät ole olleet koskaan runsaat.

Ei ole monisairaan ihmisen vika, että luoja ei ole antanut kaikkia aisteja, hormoneja, luonut rujon ulkonäön tai aiheuttanut sairauksia, jotka ovat vieneet nekin vähät voimavarat selviytyäkseen ns. terveiden ehdoilla kilpailutusyhteiskunnassamme, jossa vain itseään teveeksi luuleva piristeillä itseään liikuttavat ihmiset tuntuu olevan suosittuja.

"Eikö riitä, että monisairas ihminen on lapsesta asti joutunut vahvempien, vanhempien ja valtaa väärin käyttävien ihmisten sylkykupiksi? "- kysyy kuuntelija terävästi.

Eni viikolla lähestymme valtaa perheen valtaa psykodraaman ja erilaisten draamallisten terapioiden näkökulmasta. Kuka kuuntlee, kenet vaietaan? Kuka perheessä sairastuu? Onko taakankantajia? Kuinka perheen valtakuviot voidaan tehdä näkyviksi?

Hyvä kuuntelija,
minkalaisia ajatuksia ja ideoita on tästä?

Markku Heikkinen, dokumenttiohjaaja-radiotoimittaja

Suuri ongelma on psyykekuntoutujien huono hoitomotivaatio, jonka vuoksi moni psyykkisesti sairastunut on edelleen jatkuvassa sairaalakierteessä. Toinen mielestäni suuri ongelma on joko liian pieni toimeentulo tai psyykekuntoutujan taloudenpito muutenkin.

Työpajatoiminta on taas pääsääntöisesti vähä-älyisten touhua, jota toivoisi korkean ÄO:n omaavan radiotoimittajakin aluksi vaikka viikko tehdä! Me psyykekuntoutujat emme kaikki ole vajakkeja, vaikka radio-ohjelmissa sellaista kuvaa annetaankin.

Terveisin paranoidinen skitsofreenikko

Ps. ÄO mitattu kesken syvimmän psykoosin!