Uskonnot ovat erilaisia. Ne pyrkivät erilaisiin päämääriin ja edistävät erilaisia elämänmuotoja. Kuka sitten määrittelee sen yleisen viitekehyksen mikä ”uskontoja ” yhdistää? Nyt on tärkeää yhteiskuntarauhankin kannalta keskustella siitä miten eri uskonnot elävät rinnakkain ja miten niitä tulisi opettaa?
Kouluissamme uskonnonopetusta koskeva lainsäädäntö on vuodelta 2003
jolloin tuli uusi uskonnonvapauslaki voimaan. Laki antaa oppilaalle oikeuden joko ”oman uskonnon” tai elämänkatsomustiedon opetukseen. Opetushallitus laatii opetussuunnitelmille yleiset puitteet. Käytännössä uskontojen opetusta ja erilaisten kulttuurien kohtaamista pähkäillään kunnissa koulujen ja opetusvirastojen käytävillä. Ja Kuntien todellisuus on pohjoisessa ja hiljentyvissä idän kunnissa aivan eri maata kuin pääkaupunkiseudulla, jossa suurin osa maahanmuuttajista on kristittyjä.
Vaikka pääkaupunkiseudulla osallistuu islamin opetukseen nyt tuhansia oppilaita niin ovat Espoon islaminuskoiset oppilaat ”yleisislamin” tunneilla. Katoliseen ja ortodoksiseen kirkkoon kuuluvat saavat sen sijaan omaa opetustaan. Suomen kouluissa opetetaan viittä erilaista kristinuskoa mutta vain yhdenlaista islamia. Kaiken kaikkiaan uskonnollisia yhteisöjä on kahdeksansataa. Miten eriytyneissä uskonnonopetuksissa ja elämänkatsomustiedon opetuksissa olevien oppilaiden keskinäinen kulttuurinen tutustuminen ja dialogi saa sijaa?
Monikulttuuristuminen ja oikeus oppia omaa äidinkieltä ja uskontoa saa koulujen lukujärjestykset paukkumaan eri suuntiin kun oppilailla on yhteistä ja eriytynyttä opetusta. Vantaalla peruskoululaisista on maahanmuuttajataustaisia 15 prosenttia ja oman äidinkielen opetusta annetaan 29 kielellä. Tässä moninaistuvassa opetuksessa onnistuminen on kotouttamispolitiikan perusjalka.
Tähän pyrkiminen vie kuntien resursseja. Jotta kuntien työtaakka helpottuisi on kuntaliitto esittänyt kaikille yhteiseen uskontotietoon siirtymistä. Ministeri Henna Virkkusen mielestä sitä sopii vakavasti pohtia. Uskontotieto ottaisi etäisyyttä uskontoihin kuuluvaa kokemuksellisuuteen ja vakaumuksellisuuteen, mikä on traditioiden harjoittamista. Miten uskontoa voi opettaa neutraalisti niin, että sillä ei olisi suhdetta elävään elämään, kokemuksellisuuteen, ja uskoon, joka parhaimmillaan auttaa ihmistä elämään?
Uskontojen suhteesta traditioon on Kainuun aatelisen seurassa keskustelemassa opetusministeri Hanna Virkkunen, uskontodidaktiikan yliopistolehtori Jyri Komulainen sekä filosofian ja elämänkatsomustiedon didaktiikan yliopistolehtori Eero Salmenkivi
Uskomuksia ei pidä opettaa
Kaikki uskonnot ovat uskomuksia, eivätkä siis ole totta. Kouluissa tulee opettaa faktoihin perustuvia tietoja ja taitoja. Uskonnon opetus tulee lopettaa ja siirtää se historiaan, eli historian tunnille, jonne se kuulukin.