Tuskinpa olen ainoa lapsi, joka on saanut kuulla ukkomustilaisen tulevan ja vievän mukanaan jos ei ole kunnolla. Pelkkä ajatus kotoa pois joutumisesta ventovieraiden matkaan sai pikku-Markun hiljaiseksi. Sittemmin suhde ventovieraisiin on muuttunut kiehtovammaksi. Ketkä tänään pitävät ukkomustilaisen paikkaa mielissämme? Kenen nimeä ei saa lausua ääneen?
Aikuisena olen ystävystynyt joidenkin aiemmin ventovieraina pitämien ihmisten kanssa. Kuten erään romanin kanssa. Kerran menimme yhdessä tilaisuuteen, jossa tapasin yllättäin muitakin tuttaviani. Siinä yllätin itseni pohtimasta, että mitäköhän he mahtavat ajatella suhteestamme? Olikohan se ihan ok? Pitäisikö minun valkolaisena tilittää ystävyyttäni ”heimotovereilleni”? En ollut varautunut moista outoa itsetutkiskelua varten. Se tuli yllätyksenä kuin faksi Annelille aikoinaan. Mistä sitten tulikaan? Ystäväni tarinoiden valossa olen voinut tutustua romanien elämään nyky-Suomessa. Elämä on tullut eri tavoin lähelle kuin sosiologista vähemmistötutkimusta lukemalla (vaikka esim. Martti Grönforsin kirjoitukset ovat mielenkiintoisia) Jossain sisimmässä kohtaamisemme on nostanut esiin outouden ja vierauden tunnetta. Mutta se on ihastuttanutkin. Omien ennakkoluulojen setviminen ei ole heti kättelyssä imartelevaa. Jokin outo ja minulle vieras on tullut tutummaksi myös itsessäni.
Kuinka paljon erilaiset ennakkoaavistukset ja ennakkokäsitykset rajoittavatkaan tekemistämme, vuorovaikutusta ja luovuutta? Jostain syystä Suomessa hakeudumme mieluummin juttusille oletettavasti samanmielisten ennalta-arvattavaan seuraan. Kaihdamme konflikteja ja toisenlaisia kohtaamisia. Siitäkin huolimatta, että meillä on kaikilla niitä kivoja kokemuksia siitä kuinka ennakkoluulomme ovat saaneet kyytiä kun olemme lähteneet rakentamaan tietä kohti meille vierasta ja tuntematonta. Luovuuden, keksimisen ja uuden löytämisen maailmassa oudot ja kummalliset, ei totunnaiset ja epäsovinnaiset kombinaatiot herättävät toisenlaista kipinää. Pieni riski ja vaaran elementti sisältää myös mahdollisuuksien maailman.
Ei ole ihme, että esim. politiikassa säkenöivää ystävyyttä syntyy useammin kansanedustajilla, jotka tulevat eri puolueista. Samassa puolueessa, omassa jengissä, ammattikunnassa on kilpailua. Kyynärpäätaktiikka ja mustamaalaminenkin tuttua. Kuinka paljon tämän ”meisyyden ” ylläpitämiseen hukkuu energiaa, joka on poissa ravistelevista kohtaamisista vieraissa leireissä, jossa jokin uusi ajatus liikkuisi esiin.
Taloudellisen toimeliaisuudenkin nimissä pitäisi tarttua asioihin, joita on aina pelännyt ja vältellyt. Miksi laulaa samaa laulua ja pyöriä samaa latua varsinkin kun se alkaa maistua puulta?
Jokaisessa meissä on toiseus. Yhden mielen ja kielen ja kansan harhaisista odotuksista huolimatta me olemme kaikki myös erillisiä, yksilöllisesti olemassa olevia erilaisia olentoja. Maahanmuuttajan aseman parantaminen voi lähteä siitä, että suomalaisena tajuaa oman siirtolaisuutensa.
Kainuun aatelisen seurassa Niina Lappalainen, kulttuurin tutkija, Sami Koivisto toimittaja ja Wali Hashi, tv-toimittaja eivät keskustele monikulttuurisuudesta, koska kulttuuriin sisältyy jo valmiiksi ajatus moniarvoisuudesta. He keskustelevat elämänsä ennakkoluuloista, jotka estävät meitä tutustumasta toisiimme ja itseemme.
Kun pelkää toista jää itselleen vieraaksi.
vieras, outo
Vuonna 1960, kun olin 10-vuotias, käveli Helsingin Lauttasaaressa, toisella puolen katua neekeri.(Silloin neekeri nimitys ei ollut epäkorrekti.) Hetken tuijotettuamme vilkutimme hänelle. Hän vilkuitti takaisin. Hyppelimme ihastuksesta.