Voiko usko olla yksityisasia?

Myös menetelmät yrityksissä ovat selkeästi dogmaattisia

Mikä on paljonpuhutun konstantinopolin jälleensyntymisteorian hylkäämisen totuus? Eilen ylellä tuli ohjelma "Mihin uskoa?" jossa kiistettiin tämä tapahtuma kertomalla sen olevan käsite-erheellisyys. Kenties kyseiselle henkilölle ei ollut kovin selkeä se mitä eri tapoja on uskoa jälleensyntymiseen?

Eilen yleltä tuli ohjelma "Mitä uskoa?" jossa viitattiin myös kokoukseen jossa päätettiin mitä opinkappaleita hyväksytään kirkon viralliseen oppiin ja mitä ei. Kirkon edustaja kuittasi jälleensyntymisopin käsitteellisenä erheenä, mutta toisaalta hänen vastauksensa antoi ymmärtää ettei hänellä itsellläänkään ollut kovin kummoista tietoa idän erilaisista käsityksistä jälleensyntymisen suhteen.

Organisaatioissa yritetään saada aikaan yhteistä sopimusta yhteiseksi hyödyksi. Tämä on hyvin alitajuinen prosessi, ja menetelmät ovat osallisten kykyjen mukaisia. Ehkä organisaatioiden vallankäyttäjiksi päätyy autoritäärisiä dogmaattisia persoonia - syynä oma halu, uskottavuus, erilaisuuden pelko, ...

Dogmaattisuus sopii hyvin suurten tietämättömien massojen hallintaan. Uskoakseni tämä sopii harvoihin nyky-yrityksiin

En ole uskontotieteilijä enkä uskovainen, en kirkon jäsenkään, mutta kastettu ja rippikoulutettu olen.

Minua on aina ihmetyttänyt, miten kirkko omii uskon itselleen. Edellyttääkö "oikea" usko hassunkurisia liikkeitä ja omituisia vaatteita joita papit harrastavat.

Sekin on kummaa miten joku voi tuntea esim. jumalan musiikkimaun. Jospa jumala ja Jeesus ovatkin heavy-, tai
humppadiggareita?

Onko kirkko jumalan KELA, tai muu virasto, josta armoa annetaan anoville.
Minusta usko on jumalan ja ihmisen välinen asia, ilman
välikäsiä.

En ole kirkkoa vastaan, se tekee hyvääkin työtä, ei vaan ole
minulle sopiva instituutio.

Naispappeudesta vielä.
Vastustajat vetoavat usein Paavalin kirjoituksiin.
Olikos Paavali jumala vai ihminen?
Mielestäni ihminen, joten ajatuksemsakin olivat yksityisen ihmisen ajatuksia,ei sen kummempia.

Miäs Turust

Aiheeltaan kiinnostava ohjelma. Älykkäitä ja näkemyksellisiä keskustelijoita. Ikävä sanoa mutta mielestäni juontaja ei onnistunut tarttumaan esille nousseisiin näkökulmiin niin että ne olisivat syventyneet. Minua olisi kiinnostanut esim zen -budhalaisuuden ja gnostilaisuuden yhteys: uskontojen ei-käsitteellinen puoli; siitä keskustelijoilla olisi varmasti ollut mielenkiintoista sanottavaa. Tai uskonnon psykologinen pohja varhaislapsuudessa. Tai organisaatioden uskonnollinen ulottuvuus josta Ari Tikka yritti kertoa. Näihin ei juontaja tarttunut vaan juoksi eteenpäin. Sääli. Mutta joka tapauksessa hienoa, että tämän tyyppistä ohjelmaa Ylessä tehdään. Siitä kiitos.

jokapäiväiväinen elämämme muodostuu lukemattomista asioista johon uskoo, koska kokemus on osoittanut uskon hyödyllisyyden. Mutta jos ei ole kokemusperäistä tietoa, saatamme uskoa erilaisten ennusmerkkien yms. perusteella.

Uskonasiat jumalallisessa mielessä ovat asioita, joista ei ole kokemusparäistä(varmaa) tietoa, ne ovat ylimaallisia...

Ajattelisin, että uskominen ylipäätään on jotakin sisäsyntyistä. Se on meissä valmiina. Se on vuosituhansien tuote, koska on ollut pakko. On ollut pakko uskoa johonkin asiaan pysyäkseen hengissä. Erilaisilla rituaalimenoilla on uskottu olevan vaikutusta saalistamisen onnistumisessa. Ehkä kristillisen uskonkin juuret ovat pakanallisissa riiteissä...

Tänäpänä väitetään, ettei ihminen enää usko. Että tieto on vienut uskomisen ilon. Puhutaan tietämisen autuaaksi tekevästä voimasta, päinvastoin, kun ennen väitettiin autuaita olevan niiden, jotka uskovat.

Silti ihmisen sisällä oleva tarve uskoa ei ole kadonnut. Sitähän jo todistaa sekin, miten kaikki nykyään haluavat ola kovin positiivisia. Positiivinen asenne ja uskominen liittyvät mielestäni läheisesti toisiinsa. Tästä ei pidä ajatella, että negatiivinen luonteenlaatu olisi uskon vastaista... se on pikemminkin järjen vastaista, sillä kyllä järkikin sen sanoo, että on mukavampaa olla positiivinen, kuin negatiivinen.
Pietroboy...

Niin, kun puhutaan uskosta, sana USKO, tarkoittaa, että uskon,
en tiedä, sitä ei kannata todistella, ym.
Jos joku juttu voidaan todistella, se on tietoa,
ei enää uskoa.
Raamattu puhuu vain uskosta,
joskus usko vaihtuu näkemiseen,
siis on vain uskottava.?
Tässäkin ohjelmassasi kaveri yrittää todistella.
Kun Jeesus teki elämässään maan päällä ihmeitä,
hän sanoi aina menkää,älkääkä kenellekään kertotko.
Koska kukaan ei kuitenkaan usko?

Ovatko riita yksilöiden, aviopuolisoiden, perheiden, yritysten, valtioiden, sivilisaattioiden, kirkkokuntien, uskontojen jne. välillä tahdon asia, vai onko se geeneissä, vai opittu eli riidelläänkö esim. taivaassa tai ateistin utopiassa tai karsitaanko pääsyä tms. ?

Vanhat sanonnat ovat toisinaan hyvinkin oikeaan osuvia. 'Riitely puhdistaa ilmaa' -sanonta, voi osua hyvinkin oikeaan. Mutta ei pelkkä riitely sinällään mielestäni mitään auta. Näkisin siten, että riidan muodossa tulee sanottua asioita, joista hienotunteisuus-syistä muuten vaikenisi. Täten voi ajatella, että riitelystä on apua suhteen kannalta, jos tilanne vain pysyy hallinnassa, ja kumpikin osapuoli ovat kykeneviä myöntämään omia virheitään.

Toisaalta, jos ihmiset olisivat edellisenkaltaisia, ei tarvitsisi ottaa nokkapokkaa, vaan tilanteet selviäisivät puhumalla. Täytyy kai myöntää, että ihmiset ovat valmiuksiltaan erilaisia, mikä vaikuttaa nimenomaan riitojen kestoon, haluun ja kykyyn niiden ratkaisuissa. Onko se geeneissä, vai vain syiden ja niiden seurausten konkretiaa... kallistun hieman jälkimmäiseen.

Puhdistaako 'riitely' ilmaa esimerkiksi Gazassa, onkin varmasti hieman eri asia. Se ei kuitenkaan mielestäni eroa perheriidoista siinä mielessä, että myöskin erimielisten valtioiden on kuunneltava toisiaan, ennemmin, tai myöhemmin. Vaikkapa Gazan tilanteessa juutalaisten on myönnyttävä palestiinalaisten oikeuksien toteutumiseen. Ennemmin, tai myöhemmin palestiinalaisten edustajien on myönnyttävä Israelin turvallisuusvaatimuksiin. Tekisi mieleni sanoa, etteivät valtioiden väliset riidat periaatteessa eroa perheriidoista, sillä vime kädessä olemma samaa perhettä tällä planeetalla.

Mitä tulee siihen, ovatko valtioiden väliset suhteet tahdon asia... Ne ovat myös välttämättömyyksiä, jotka joissakin tilanteissa muuttavat luonnettaan. Ne ovat ennemmin historiallisia, pitkien aikavälien prosesseja, kuin vaikkapa perheriita. Toisaalta perheriidankin syyt voivat olla etäällä siitä tilanteesta, jolloin väkivalta astuu mukaan. Toisaalta (menee mutkikkaaksi) on olemassa enemmän väkivaltaan taipuvaisia kansoja, samoin kuin yksilöitäkin. USA on väkivallan kautta asioita ratkova valta, ja siellä kansalaisten suhtautuminen vaikkapa aseisiin tukee samaa käsitystä.

Myös suomalaisia väitetään väkivaltaan taipuvaisiksi, ja toisaalta sanotaan suomalaisten olevan kykenemättömiä hedelmälliseen riitelyyn...

Jos vähän tuhmia halutaan olla, sanoisin... että riidat ovat tahdon asia. Jos tunnistaa itsessään halun riidellä, on se silloin mielestäni tahdon asia. Jos ei tunnista... on vaikea kuvitella, että kukaan aloittaisi riitaa esimerkiksi ollessaan hyväntuulinen...

Valtioiden välisissä suhteissa voi olla valtapeliä(kuin myös ihmis-suhteissa). Voi olla historiasta tulevia, taustalla esilläpidettäviä asioita, jotka muhivat aiheuttaen ko. kansakunnan jämähtämisen asenteelliseen vankilaan(vrt. Karjala -kysymys. Vrt osa Suomen kansaa). Voisi sanoa, että myös valtioiden väliset suhteet ovat tahdon asia, eikä niitä määritä geenit tms. Määrättyjen asioiden esilläpitäminen on tahdon asia, mikä aikanaan konkretisoituu joko hyvässä, tai pahassa.

Valtioiden välisissä suhteissa tahdon lujuutta koettelevat menneet historialliset tapahtumat, yhtälailla kuin maantieteellinen asema. Vähintään edelliseen verrattava asia ovat myytit. Jos suhdettamme toiseen valtioon määrittävät myytit itsestämme, sekä siitä toisesta valtiosta, niin mikä jää tahdon osuudeksi? Tahto on silloin joko ylläpitää vääriä myyttejä, tai yrittää purkaa niitä. Kansalaiset yleenä vastustavat kaikkea sitä, mikä liittyy heidän omaan muuttumiseensa. Se on se toinen, jonka pitää ensin muuttua...katsotaan sitten...

Loppujen lopuksi kaikki on tahdon asiaa.
pietroboy...

Voisiko riita yksilön tai yhteisön välillä olla monen tekijän verkko, jossa kulloinkin määräävä tekiä vaihtelee ? Voisiko yhteisöllisyyttä lisätä alkuseurakunnan kotikirkoilla ?

Kumpi on parempi uskon kannalta: tulkinnat ja selitykset kirjoituksista vai pelkät ääneen luetut kirjoitukset ilman selityksiä ? Onko parempi, että jokainen kokee itse tekstin ja sen psykodraaman ja meemit ?

Tämä on aivan yksinkertaista. Usko on henkilökohtainen suhde Jeesukseen Vapahtajana, mutta se ei ole -- eikä pitäisi olla yksityisasia! Uskon on oltava julkista ja tällä tulisi yhteiskunnassamme tilaa eikä sitä saisi heti torpata "epäsopivana" puheenaiheena.

- klasu