Tekniikka ja musiikki - ja Harout Senekeremian

Olin tehnyt jo periaatepäätöksen, etten puutu yksittäisten soittajien esityksiin alkuerissä, koska joutuisin joidenkin kohdalla tekemään sen pelkästään lyhyiden nettinäytteiden varassa. Eilisen illan päättäneen armenialais-yhdysvaltalaisen Harout Senekeremianin soitto oli kuitenkin sen verran erikoista, että ajattelin kirjoittaa hieman hänen esityksestään.

Senekeremianin ohjelman alkupuoli ei tehnyt kovinkaan suurta vaikutusta. Bach oli hieman puisevaa, vaikka esityksessä olikin polyfoninen ote. Beethovenin sonaatissa op. 90 ja varsinkin sen toisessa osassa soittajalla tuntui olevan suorastaan teknisiä ongelmia. Rytmit olivat epätarkkoja ja sointi töksähteli. Chopinin es-mollietydi op. 10 nro 6 kuulosti suorastaan amatöörimäiseltä. Vaikka melodia olikin fraseerattu kohtuullisesti, kolisivat väliäänet hallitsemattomasti ja pedaalitus oli suttuista. Kuunnellessani pohdin jo, miten soittaja selviytyisi ohjelman supervaikeista kappaleista: Alkanin etydistä op. 39 nro 7 ja Marc-André Hamelinin vielä infernaalisemmasta preludista ja fuugasta.

Mutta sitten Senekeremian vaihtoi aivan uuden vaihteen päälle. Alkanin etydi, jonka aiheeksi on joskus mainittu "ratsastus helvettiin", alkoi sellaisessa tempossa, että hieman jo hirvitti yleisön puolellakin. Vaikka soitosta ehkä paikoitellen puuttuikin sellainen mystiikka, jota kappale sisältää, oli esitys hurja. Tempo ei laantunut lainkaan ja Senekeremian tykitti siekailemattoman röyhkeällä virtuositeetillaan jopa kappaleen huipennuksen jokseenkin puhtaasti. Yleisö jäi kihisemään innostuksesta.

Sitten oli vuorossa Debussyn toccata sarjasta "Pour le piano". Soitossa palattiin takaisin epätarkkaan ja musiikillisesti epämääräisempään ilmaisuun.

Ja taas! Hamelinin preludin ja fuugan alusta lähtien oli selvää, että oltiin jälleen toisella tasolla. Fuugan tempo oli vähintään yhtä nopea, kuin Hamelinin omassa levytyksessä. Kaikki osui, sointimassat jylisivät, ja kyllä täytyy sanoa, että kylmät väreet kulkivat selkäpiissä, kun huipennuksessa fuugan teema ilmaantui supernopeana basso-oktaavi-ilotulituksena. Yleisö innostui huutoaplodeihin esityksen päätteeksi.

Olipa vuoristorataa! Harvinaisen kahtiajakautunutta soittoa. Väistämättä tuli mieleen pohtia yleisemminkin mikä on tekniikan ja musiikin suhde. Samanlainen kysymys heräsi joskus kun kuuntelin Vladimir Horowitzin levytystä Beethovenin Appassionata-sonaatista. Sama pianisti, jonka tekninen kontrolli oli maailman huippuluokkaa vaikkapa Lisztin rapsodioissa tai Rahmaninovin kolmannessa konsertossa, ei tuntunut saavan teknisesti menemään Beethovenin sonaattia, jota ei pidetä läheskään yhtä vaikeana. Täydellistä vastausta lienee tässä turha manata esiin. Voi vain hieman kliseemäisesti todeta, että tekniikka on työväline johonkin päämäärään pyrkimistä varten ja jos tuosta päämäärästä ei ole selvää käsitystä, ei oikeita työvälineitäkään sitten välttämättä löydy.

Senekeremian on myös eräänlainen mittari tuomarityöskentelylle. Pähkinä purtavaksi. Miten arvostella pianistia, joka toisaalta tuotti harvinaisen voimakkaan näkemyksen kahdesta kappaleesta, mutta soitti suurimman osan ajasta melko vaatimattomasti? Jos hän pääsee jatkoon, on se pelkästään Alkan- ja Hamelin-esitysten ansiota. Odotamme mielenkiinnolla tuloksia...

Risto-Matti Marin