Päivä pakolaisleirissä

Edessä avautuu kukkulainen maisema, taustalla kohoaa sinertäviä vuoria. Olen Pakistanin ja Afganistanin rajan tuntumassa, Shamshatoon eli kilpikonnan pakolaisleiriin johtavalla tiellä. Aamu-udun keskellä nousee kilometreittäin savisia punaruskeita seinien raunioita. Niiden välissä pilkottaa tuhansia valkoisten telttojen kattoja. Rauniot ovat entisen, 80-luvun leirin jäänteitä, teltat ovat viime syksystä lähtien tänne saapuneiden Afganistanin pakolaisten uusia koteja.

Täällä asuu 70 000 ihmistä, noin kymmenen tuhatta perhettä. Suurin osa asukkaista on lapsia: Kaikkialla vaeltaa lapsia. Nuo pojat ovat hakemassa vettä, heillä heiluu peltipurkeista väsätyt sangot mukanaan. Noilla viisivuotiaan oloisilla pojilla taas on isot kahvipannut mukanaan, selvästi vedenhaku matkalla hekin. Pienten tyttöjen parvi muovikanistereineen kulkee samaan suuntaan. Samassa kuuluu auton torven hilpeä törähdys ja lapset pinkaisevat huutaen juoksuun. Kaikki tietävät että nyt saapuu avustusjärjestön tankkiauto täyttämään Kilpikonnan leirin neljännen alueen vesisäiliötä.

Leirin kujilla tutustun opettajaperheeseen. He kertovat saapuneensa Kilpikonnan leirille joitakin päiviä sitten neljän lapsensa kanssa.. "Nyt alkaa elämä taas ja tulevaisuus häämöttää", he sanovat. "Aiomme käynnistää kulmakunnan lapsille tarkoitetun koulun. Keräämme parhaillaan oppilaita ja vapaaehtoisia opettajia. Tulkaa katsomaan huomenna, he pyytävät."

Leirin koulu
Seuraavana aamuna kuuluu koulunpito kauas yli telttakaupungin. Koululaiset kertaavat kuorossa Koraanin säkeitä. Ne ovat kaikille tuttuja ja jokainen saa olla vuorollaan luokan edessä esilaulajana.

Oppilaita saapuu lisää. Koulu aloitti kuudellakymmenellä oppilaalla, kahden viikon kuluttua heitä on yli kolmesataa. Poikien luokat muuttavat naapurikortteliin tyhjälle tontille raunioiden keskelle. Tytöt jatkavat opettajapariskunnan telttakodin vieressä.

Oppilaat on jaettu taitojensa mukaisiin ryhmiin. Useimmalle leirin koulu on ensimmäinen koulu koko elämän aikana. Kotimaassa Afganistanissa koulunkäynti oli tytöille mahdotonta ja pojillekin rajoitettua. Suurin osa maan opettajista oli naisia, ja kun heidän työssäkäyntiään rajoitettiin, loppui koulukäynti myös monelta pojalta.

Luokat istuvat jokainen omalla, lahjoituksena saadulla kirjavalla muovimatolla. Koululla on kaksi pientä liitutaulua, yksi tyttöjen puolella, toinen pojilla. Pienemmät oppilaat opiskelevat laskutaitoa opettajan ja omilla sormillaan, isommat piirtävät taululle laskutoimituksia. Tytöt ovat pukeutuneet kulttuurinsa tavan mukaan mekkoon, pitkiin housuihin ja hiukset peittävään huiviin. Yksi koulutytöistä on 9-vuotias Shila. Hän osaa jo eurooppalaiset aakkoset.

Shilan kotona
Shilan kotona syödään koulun jälkeen ateria jonka äiti on valmistanut nuotiolla teltan kupeessa. Shila ja hänen sisaruksensa istuvat maassa, heidän keskellä on kulhoissa vihanneskastiketta, riisiä ja leipää. Perheen isä on saanut töitä naapurikaupungissa ja voi tuoda perheelleen kasviksia ruuaksi. Naapuriteltassa syödään usein vain avustusjärjestön jauhoista leivottua leipää ja papuja.

Illalla äiti petaa ison vuoteen teltan lattialle. Shila, Zarifa, isoveli, pikkuveljet- ja siskot käpertyvät suuren punaisen peiton alle nukkumaan. Se saatiin avustusjärjestöltä viime viikolla.

Kilpikonnan leirin pakolaiset
Kilpikonnan leirin asukkaat ovat saapuneet Afganistanin pohjoisosista ja ovat etniseltä taustaltaan tadzikkeja, uzbekkeja ja pashtuneja. Perheillä on takanaan useiden kuukausien vaellus. Edellinen etappi heidän evakkomatkallaan oli Jalozain leiri. Siellä ei ollut telttoja vaan asuttiin taivasalla tai ohuiden muovienpeitteiden alla suojassa milloin sateelta, kylmältä paahteelta tai pölyltä. Kilpikonnan leiri tulee olemaan heidän kotinsa seuraavina vuosina. Teltat vaihtuvat hiljalleen perheiden savesta rakentamiin ruokokattoisiin taloihin. Leirin asukkaat ovat lähteneet kotimaastaan Afganistanistan pakosalle monesta syystä. Jotkut ovat paenneet kotimaansa sotaisuuksia Taliban-liikkeen ja opposition välillä. Maata on kohdannut pahin kuivuus 30-vuoteen ja satojen tuhansien ihmisten elämä kotiseudulla on käynyt mahdottomaksi veden puutteen takia.

Leirin toiminnasta vastaavat Pakistanin valtio, YK:n pakolaisjärjestö UNHCR ja useat muut järjestöt kuten Pelastakaa Lapset ja Punainen Risti. Tarkoitus on että tulevaisuudessa leirin asukkaat ottavat alueen johtamisen vastuulleen.

Kristiina Tuura, helmikuu 2001

» Etusivulle