Taannoin Provinssirokista palanneena päällimmäisenä mielessä on tietysti selviänkö tästä. Heti sen perässä kuuluu kysymys: ”Mikä helvetti siinä Manowarissa nyt oikein siis on niin ihmeellistä?”
No niin, Euroviisut tulee taas. En ole ihan varma tulevatko ne vaikkapa tänään, kun kirjoitan tätä juttua, mutta sama se. Ei ole ihan yhtä kiinnostavaa katsoa niitä, kuin puhua siitä millaiset ne ovat.
Wrestlerissä oli tarinaa kerrakseen. Jos menen katsomaan Raw-showta, en tule näkemään hurjaa tunteiden vuoristorataa ja draamallisia kaaria.
Nainen katsoo miestä, joka soittaa lavalla kitaraa. Eihän tuo mies mikään mannekiini ole, mutta herrajumala, mikä sex appeal!
Muistan itse pyrkineeni kuoroon joskus kolmannella luokalla. Halusin mukaan, koska naapurin Birgittakin oli siellä ja se kertoi, että kuoro on kuulemma lähdössä Ruotsiin esiintymään.
"Yhden keskikokoisen suomalaisen kaupunginteatterin valtiontuki on sama, kuin koko suomalaisen kevyen musiikin vientituki vuodessa."
Anna-lehti teki sen minkä se voi, kun JR Ewingiä ei enää voi haastatella: haastatteli Frederikiä. Kyse oli, kappas vaan, naisista.
Kunnolliset vanhemmat, varma laktovegaanin näkökulma elämään, hippu taiteellisuutta ja ennen kaikkea totaalinen tietämättömyys ns. oikeasta maailmasta.
En ollut Tampereella Musiikki&Mediassa. Ensimmäinen, hermostunut viesti tuli lauantaiaamuna. Miten niin et ole paikalla, se sanoi.