Luen iltapäivälehteä muutama päivä Oulun perhesurman jälkeen. Kaksi aukeamaa on täynnä kuvia perheen kahdesta kotitalosta, poliisin lippusiimalla rajaamasta tapahtuma-alueesta ja paikalle tuoduista kynttilöistä, vieressään pieni tyttö suremassa opettajansa muistoa. Etusivulla lukee ”He olivat onnellinen perhe”.
Minua oksettaa. Olin lomalla naapurimaassa saanut vain lyhyen summittaisen tiedon Oulun tapahtumista – paluun jälkeen olen ensi kertaa tiedotusvälineen ääressä. Olenko utelias, haluanko tirkistellä? Varmaankin aivan yhtä paljon kuin kuka tahansa, joka kysyy: ”Miten tämä on mahdollista?” tai ”Miksi?” Koetan tutkiskella tunteitani ja ajatuksiani – ja yhtäkkiä minua todellakin alkaa oksettaa – sekä henkisesti että ruumiillisesti. Etusivun ”He olivat onnellinen perhe” saa minut nimettömän raivon partaalle. Mistä niin voidaan päätellä, kaksi päivää tapahtuman jälkeen? Ja miten se onnellisuus määritellään, kuka määrittelee ja pystyy niin sanomaan? Mitä tässä oikein yritetään todistella?
”Suomalaisiin metsiin on hukkunut satojatuhansia avunhuutoja,” kirjoitti Erno Paasilinna aikoinaan. Niinpä on. Jostain mielen pohjalta nousevat vastaavanlaiset perhetragediat viime vuosilta milloin Vantaalta, milloin Keravalta, milloin mistäkin… Aina on kyseessä ollut onnellinen perhe. Ja kun pahoja tapahtuu, on nykyään median raportoinnissa poikkeuksetta tämä kuvio: hämmentyneet naapurit todistelevat kilvan, miten mukavasta perheestä on kysymys, perheen jäsenten iloisuutta ja onnellisuutta todistellaan aukottomasti, koko seutu on liikkeellä kynttilävuoren kanssa ja suru mykistää jokaisen.
En kadehdi kirjoittavien kollegoiden tehtävää, tiedän että se on vaikea eikä oikeita sanoja tahdo löytyä. Mutta kuitenkin: tämä enkelikynttilöiden loiste, tämä nyyhkivän sentimenton korkea veisu, tämä teeskennellyn yhteisöllisyyden ylösnousemus, tämä välittämisen pyhittäminen…Kun surmatyöt yksinkertaisesti vain eivät ole tapahtuneet tyhjästä – kun tiilitalossa ei sittenkään asunut Onnellinen Perhe. Asiat tutkitaan ajan kanssa viranomaisten voimin, syitä ja selityksiä emme kenties koskaan saa - eivätkä ne meille kuulukaan. Tämä on murheellisten laulujen maa - täällä väkivallan siemenet kylvetään kodeissa, joiden neljän seinän sisällä tapahtuu mitä vain. Täällä väkivalta kukkii.
