Tuore suomalainen naisartisti Mirel Wagner on kerännyt helmikuussa 2011 ilmestyneellä debyyttialbumillaan kriitikkotähtiä kuin vanhempikin tekijä. Mirel vie musiikissaan synkkyyden ja pelkistämisen sellaiseen äärimmäisyyteen, ettei moista ole Suomessa monesti koettu.
Riisuttua, karua ja kaikessa kurjuudessaan oudon kaunista. Näin voisi tiivistetysti kuvailla Mirelin musiikkia. Vanhat bluesäijät idoleikseen nimeävä reilu parikymppinen laulaja-lauluntekijä hakee vertailukohteensa jostain aivan muualta kuin kotimaasta; mieleen tulevat ensimmäisenä Leonard Cohen ja Nick Cave.
Wagnerin melodiat ovat yksinkertaisia ja paljaan laulun säestyksenä on naisen oma kitara, mikä jättää lyriikat paljon vartijaksi. Tässä tehtävässä Wagner onnistuu pistämättömällä synkkyyden tajullaan. Vai mitä sanotte tästä: "A shadow swallows my reflection, mother, I see nothing at all"?
”En tiedä mistä, mutta jostain se synkkyys tulee. En ole analysoinut sitä tarkemmin, mutta en ole omasta mielestäni synkkä ihminen”, Wagner pohtii.
Mirel on kerännyt albumillaan viittä arvostelutähteä useilta suurilta julkaisuilta. Orastava menestys näkyy myös siinä, että livekeikkoja on tarjolla kiitettävästi.
” Joku on joskus sanonut, että muusikon alkukehitys kuuluisuuteen on vähän sama kuin olisi autossa, jossa joku kiihdyttää kovaan vauhtiin. Vähän semmonen pakokauhu-tunne on kyllä välillä”, artisti myöntää.
Laura Holappa haastattelee.
Kommentit (0)
Ei kommentteja.