Halki vuosikymmenten - Agents

Minä ja AgentsVuonna 1986 kuuntelin Tapani Ripatin juontamaan Lista-ohjelmaa radiosta. Ohjelman lopuksi Tapani kertoi “merkillisestä” yhtyeestä, joka kerää tanssipaikat täyteen väkeä etelä Suomessa. Bändin nimi oli Topi Sorsakoski ja Agents. Yhtye oli minulle tuntematon siitäkin huolimatta, että kuuntelin paljon radiota ja seurasin muutenkin suomalaista musiikkielämää lähinnä TV:n ja lehtien välityksellä. Tapani soitti ohjelman lopuksi pätkän bändin “Salattu suru” nimistä kappaletta. Nauhoitin sen. Kyseinen kappale teki minuun heti suuren vaikutuksen. Siinä oli sitä jotain mitä en pysty sanoiksi pukemaan. Jotain uutta. Jotain vanhaa. Niin suomalaista. Koko yhtyeen soundi, Topin laulu ja se kitara, olivat sellaista mitä en pystynyt mihinkään muuhun aikaisempaan vertaamaan.

 Muutaman viikon päästä näin Agentsien “In Beat” -vinyylilevyn kaupassa. Tutkin oliko “Salattu suru” -kappale levyllä. Ja olihan se. Mutta levyn kansikuvat saivat minut hämmennyksen valtaan. Ei ollut pastellinvärisiä vaatteita pojilla. Ei olkatoppauksia. Ei “tärkättyjä” hiuksia niin kuin siihen aikaan 1986 oli muotia. Mustavalkoisia kuvia ja vähän nuhruinen vaikutus jäi koko levyn ulkoasusta. Ajattelin, että onkohan tämä levy sittenkin jotain “radikaalimusiikkia“, undergroundia tms. jota ei jaksaisi kovin montaa kertaa kuunnella varsikaan kotioloissa.. Jätin levyn hyllyyn.

Viikon päästä menin uudelleen samaan kauppaan. Agents-levyjä ei  ollut enää montaa jäljellä. Salattu suru -kappale soi vielä päässäni. Ostanko vai en. Otin riskin ja ostin levyn. Illalla kotona laitoin levyn epävarmoin tuntein levylautaselle. Saas nähdä mitä sieltä tulee ajattelin ja laitoin vinyylin A-puolen ensimmäisen kappaleen soimaan. Kappale oli nimeltään “Surujen kitara”. Ja täytyy myöntää, että kyllä siinä oli jalat lähteä alta, niin kauniisti ja herkästi kappale soi. Ja koko levy oli täynnä toinen toistaan parempia kappaleita, Topin vaikuttavaa tulkintaa, Esan maagista kitarointia. Levyn tunnelmaa ei voi sanoin kuvata. Soitin levyn monta kertaa peräkkäin.

Vuodet kuluivat ja Agents-levyt täyttivät hyllyni. Kävimme keikoilla ja livenä se bändi vasta huippu olikin. Tanssipaikat olivat täynnä väkeä. Oli monen ikäistä kuulijaa, jotka tungeksivat lavan eteen. Oli lämmin fiilis ja jännittävä odotuksen tunnelma aina ennen keikkaa. Kaikki odottivat Agentseja lavalle. Tulisivat jo! Syntyi yhteenkuuluvuuden tunne. Ne olivat unohtumattomia aikoja. Niitä aikoja kaipaa vieläkin!

Syyskesällä, elokuussa 1992 tuli sitten suru-uutinen: Agents-yhtye hajoaa. Ajattelin, että nyt ei enää koskaan kuulisi Agentseja livenä. Ei tulisi enää uusia levyjä. Kaikki olisi tyhjää. En enää koskaan kuulisi Esan taianomaista kitarasoundia. Tein nopean päätöksen: ostan kitaran ja vahvistimen ja alan itse soittaa. Sitten minulla on Agents-soundia loppuiäksi. Olin kouluvuosina opetellut soittamaan akustista kitaraa, joten siirtymävaihe akustisesta sähköiseen tulisi varmaan olemaan aika kivuton. Niin minä ajattelin. Laitteet tuli hankittua, mutta kitarointini ei kuulostanut lähellekään Agents-soundia. Olotila oli aika tuskainen. Tilanteen pelasti eräs kaveri, joka tiesi sanoa, että “Voksi ja Orpitti-nauhakaikulaite pittää olla. Niitä se Esakin käytti keikoilla.”  Olin innoissani. Olin päässyt askeleen lähemmäksi Agents-soundin ydintä. Ja ei muuta kuin lehtien musiikkilaitemyyntipalstoja tutkailemaan, koska lähiseudullani ei ollut ainoatakaan musiikkiliikettä. Kolme vuotta siinä meni ja vihdoin oli tarvittavat laitteet hankittuna v. 1995. Ja toden totta, nyt alkoi soittamani kappaleet kuulostaa Agentsilta, omasta mielestäni.

Oman kitaraprojektini aikana ja tietämättäni Agents-yhtye oli edelleen voimissaan. Esa oli löytänyt uuden solistin Jorma Kääriäisen jo syksyllä 1992. Bändi oli harjoitellut hissukseen ja ajanut uutta solistia sisään. Kolmen vuoden päästä v. 1995 heiltä ilmestyi ensimmäinen albumi “Forever“. Lehdestä luin tapahtuneesta ja suunnistin kauppaan kyselemän kyseistä julkaisua. Muutaman päivän päästä minä jälleen hypistelin uutta Agents-levyä käsissäni, nyt cd-formaatissa. Ja sama epäilys valtasi mielen kuin Agentsien ensimmäistä “In Beat” -vinyyliä ostaessani. Levyn kansikuvassa oli tuttuja Agentseja vain Esa ja Kai Pulliainen, mutta uudet Heikki Sandrén ja Jorma Kääriäinen olivat minulle tuntemattomia miehiä.

Nyt levyn kansikuva oli siisti ja värikäs, ja miehillä olivat hienot asusteet päällä. Oli lavasteet ja kaikki. Oliko jotain vialla. Olin jäänyt kaipaamaan Agentseja tavallisen arkipäiväisen näköisenä kadunmiehinä, työmiehinä. Nyt oli glamouria ja jopa hiusrasvaakin hiuksissa. Tuntui kovin vieraalta. Onko musiikkikin muuttunut joksikin “lemmenlaivamusiikiksi“. Nämä ajatukset päässä, mietin ostanko levyn vai en. Otin jälleen riskin ja ostin cd:n. Mutta epäilykseni osoittautui jälleen turhaksi. Siellähän se kitara soi edelleen tunnistettavasti ja tuttu Agents-soundi oli jälleen valloillaan. Kauniita balladeja. Yhtyeen musiikki oli mielestäni “aikuistuneempaa”, mutta tykkäsin siitä. Olinhan jo aikuistunut itsekin. Jorman pehmeä ääni oli aivan lyömätön ja tulkinnassa ei hävinnyt Topi Sorsakoskelle laisinkaan. Mistä se Esa näitä laulajia oikein löytää, mietin.

Näihin aikoihin aloitin Agents-materiaalin kokoaminen. Topin aikaiset vinyyliset pitkäsoitot oli jo hankittuna. Sitten piti vielä saada Topin aikaiset vinyylisinglet. Myöhemmin alkoi Agents-valokuvien, -lehtijuttujen ja -videotallenteiden kerääminen. Tämän puuhan seurauksena kaveripiirini laajeni ympäri Suomen ja harrastukseni sai uutta vauhtia. Oli muitakin alan harrastajia kuin minä tai harrastuksestaan luopujia, jotka sitten myivät keräämiään Agents-juttuja minulle. Tuolloin pääsin tietoon, että Agents oli Rauli “Badding” Somerjoen taustabändinä 1980 luvun alkupuolella ja mukana levynteossa. Ja sehän tarkoitti tietenkin sitä, että Baddingin tuotanto ym. tuli keräykseni kohteeksi. Ja pian tämän jälkeen sain myös tietää Tuomari Nurmion ja Köyhien ystävien yhteyden Agentseihin. Aloin olla jo aikamoinen “asiantuntija”.

 Vuonna 1996 elokuussa sain ajatuksen: Koska Topi ja Agents oli jo hajonnut kauan sitten ja Agentseilla oli jo uusi solisti, jossain saattaa olla vanhoja Topin aikaisia Agents-keikkajulisteita. Lueskelin ja vertailin vanhojen ja uusien Agents-levyjen kansitekstejä. Niissä luki monessa Ohjelmapalvelu J, Airaksinen. Päättelin, että sieltä voisin saada julisteita. Rohkeasti vaan luuri käteen ja soittamaan ja kyselemään. En saanut selvää kuka puhelimeen vastasi. Puhe meni niin nopeasti ohi korvieni. Luulin siellä olevan jonkun nuoren kesätyöharjoittelijan. Kysyin kuka siellä puhelimessa on. Sain vastaukseksi, Esa Pulliainen. Oli muutaman sekunnin hiljaisuus, mutta sain kuitenkin esitettyä asiani Esalle suuren hämmennyksen vallassa. Esa lupasi, että keikkamyyjä “Raksu”, Jukka Airaksinen lähettää julisteita. Niitä on jossain hyllyssä. Käytin tilaisuutta hyväkseni ja kyselin samalla Esalta kitaraan liittyviä asioita. Maakunnista olin jo kuullut monenlaista legendaa Esan kitaroista ja laitteista. Ja Esahan kertoi vuolaasti. Tuon puhelun päätteeksi opin tekemään sellaisen kitarajohdon laulumikrofonin johdosta, jota Esa tuohon aikaan käytti. Tulevasta albumista (“Agents is more!”, 1997) Esa kertoi, että biisejä vielä puuttuu. Jotain on jo valmiina. Nämä Esan sanat jäivät puhelun jälkeen ajatuksiini “pyörimään”. Olisikohan minulla mitään Agentseille sopivaa. Olinhan kuunnellut aika paljon kotimaista vanhaa iskelmää, 60-luvun iskelmää, rautalankaa jne. Omista hyllyistäni voisi löytyä jotain. Aloin sinnikkäästi kuunnella levyjäni ja kasettejani ja valitsin kappaleet. Tein lauluista koosteen ja lähetin tämän kasetin ohjelmatoimiston kautta Esalle. No, eihän sieltä tietenkään mitään kuulunut, vaikka laitoin mukaan yhteystietonikin. Taisi mennä kasettini roskiin saman tein. Tein turhaa työtä monta tuntia!

Ensimmäinen Agents & Jorma Kääriäinen keikkani oli Sievin Urjanlinnassa syyskuussa 1996. Muistin Topin aikaiset Agents-keikat ja varauduin jo ajatuksissani siihen, että kyynärpäät voivat kolhia kylkiäni lavan edessä, porukkaa olisi paljon. Mutta saapuessani paikalle lavan edusta oli nyt aivan tyhjä. Jossain reunoilla oli muutama henkilö, joiden päättelin olevan Agents-faneja Topin ajalta. Tanssipareja oli kuitenkin lattialla, mutta lavan edessä ei ollut ketään. Sitä ihmettelin suuresti, kun porukassa menimme sinne eteen. Urjanlinnassa tulin vakuuttuneeksi Agentsin “soittokunnosta” ja uuden solistin esiintymisestä ja mietin, että kohta Agents on jälleen suosiossa. Saman vuoden marraskuussa Agents keikkaili jälleen kotiseudullani, Ylivieskassa. Tällöin otin kynän ja paperia mukaan siltä varalta, että saisin nimmarin Esalta. Ja ensimmäisen setin jälkeen Esa nimmarin minulle kirjoitti. Hän kuunteli tarkkaan, kun sanoin nimeni ja mietti hetken ja kysyi, että olitko se sinä joka laitoit minulle kasetin. Myönsin sen hieman arasti ja kylmät väreet kulkivat selkää pitkin. Sellainen suhiseva kasetti, äänitasoltaan heikko. Millaisenhan nootin nyt saankaan, kun sellaisen menin laittamaan. Mutta Esahan kiitti kasetista ja kertoi kuunnelleensa sitä monta kertaa. Olin huojentunut ja samalla iloinen. Keskustelin Esan kanssa lähes koko keikkatauon ajan mm. Unto Monosesta, siitä miten olen alkanut kerätä Agents-materiaalia talteen. Esa lupasi auttaa harrastuksessani niin paljon kuin mahdollista ja niin hän on myös tehnyt tähän päivään asti. Tuolloin kerroin Esalle, että kohta on porukka taas kiinni sinun housunlahkeessasi. Niin minusta silloin tuntui ja näin myös tapahtui v. 1997 ja leikekirjani alkoivat taas täyttyä Agents-jutuista. Tästä Ylivieskan keikasta lähtien voin sanoa ystävyyden syntyneen Esan, Agentsin ja minun välillä. Myöhemmin Agents kävi luonani kahvilla keikkareissuillaan, ja jopa yöpyivätkin. Siltä suhisevalta äänittämältäni koostekasetilta julkaistiin kolme kappaletta “Agents is more!” -levylle (“Kaupungin illassa yksin“, “En antaa muuta voi” ja “Miksi kuljen“).

Tämän keräilyharrastukseni myötä, aivan sattumalta syksyllä v.1998 eräällä Agents-keikalla takahuoneessa kysyin Esalta, että onko Agentseilla kotisivuja. Ajattelin, että jos niiden kautta saisin uutta materiaalia Agents-arkistooni. Esa sanoi, että ei ole ja pyysi minua tekemään sellaiset. Kieltäydyin, koska eihän minulla ollut edes tietokonetta, eikä minkäänlaisia valmiuksia tehdä sellaisia. Esa vaan pyysi ja pyysi, että enkö nyt saisi jonkinlaisia sivuja aikaan. Lupasin tehdä suunnitelman, käsikirjoituksen Agentsien kotisivuiksi. Joku muu nörtti saisi ne sitten laittaa tietokoneelle ja nettiin. Käsikirjoitukseni Agents-kotisivuiksi valmistui talvella 1999, mutta ketään ei löytynyt kotisivujen tekijäksi. Tein jälleen nopean päätöksen: ostan tietokoneen ja yritän tehdä Agents-sivut itse. Olihan internetissä jo tuohon aikaan paljon kotisivuja ja tekijöitä, että jos joku muu niitä osaa tehdä, niin miksi en sitten minäkin. Se oli johtoajatukseni. Täytyy myöntää, että kahvia kului ja aikaa meni, kun opettelin itsekseni sivujen tekoa iltamyöhään. Vihdoin sain sivut valmiiksi ja nettiin maaliskuussa 1999, mutta eivät ne sivut olleet mielestäni kovin hääppöiset.  (www.agents-sivut.com) 

Vuoden 2006 lokakuun alkuun Agents-yhtye oli kiireinen, mutta niin olin myös minäkin Agents-leikekirja- ja kotisivuharrastukseni parissa. Tunnit alkoivat käydä vähiin vuorokaudessa. Näinä kiireisinä vuosina Agentsien levy-yhtiö EMI alkoi myös auttaa minua harrastukseni parissa. Lämmin kiitos heille harrastukseni tukemisesta.

 Nyt vuonna 2009 monien Agents-keikkojen ja tapahtumien jälkeen arvostan yhä enemmän Agents-yhtyettä suomalaisessa musiikkikulttuurissa. Ei ne takahuoneiden olosuhteetkaan aina ole kovin hääppöiset olleet. Glamour puuttuu. Eräässäkin paikassa takahuoneesta puuttui vessa. Yksi ainoa vesihana oli vain seinässä, mutta ei ainuttakaan juoma-astiaa, käsipyyhkeet puuttuivat. Yritä siinä sitten ylläpitää henkilökohtaista hygieniaa, kun tulet lavalta hikisenä ja kaikkensa antaneena palautumaan. Mutta Agents ei nurise. Bändi tekee aina keikkansa mitään säästämättä. On jo tehnyt 30 vuoden ajan!

Kiitos Agents näistä vuosista!

Lauri L.