Sormisuolaa Camarguesta

Montpellier’stä noin 25 km kaakkoon sijaitseva Aiguesmortes (kuolleet vedet) on viehättävä pikku kaupunki, jonka kuuluisin nähtävyys on suolakuivaamo, le Salin d’Aiguesmortes. Täältä kerätään käsin kukkamaisia suolakiteitä, fleur de sel, joista valmistetaan arvostettua sormisuolaa. Siihen on auringon ja tuulen luonnollisesta vaikutuksesta imeytynyt Välimeren kevyen suolainen maku. Tätä suolaa ei käytetä ruoan keittämisessä tai paistamisessa, se höystää ateriaa mieluiten vasta pöydässä omin sormin suoraan purkista tai tarjoiluastiasta nyppäistynä.

Sormisuolaa sanotaan myös Camarguen suolaksi, sel de Camargue, koska Aiguesmortes sijaitsee Camarguen maa-alueella Languedoc -Roussillonin ja Provencen maakuntien välissä. Camargue on Rhône-joen suistoalue, pinta-alaltaan 930 km² laajuinen, mikä tekee siitä läntisen Euroopan suurimman suiston. Se muodostuu pääasiassa soista, järvistä ja lammikoista, joten eläimistölle ja kasvistolle on tarjolla runsaasti kosteikkoja. Vesistöolot ovat erityiset Rhône -joen haarojen ja Välimeren kohtaamismaastossa.

Camargue tunnetaan villistä ja vapaasta luonnostaan. Siellä kulkee vielä Camarguen omia rotuhevosia, lentää flamingoja ja kasvaa lukemattomia muualla harvinaisia kasveja ja puita. Se on vaeltajan, urheilijan, purjehtijan ja kulinaristin paratiisi. Alueen tutkimiseen ja luonnosta nauttimiseen tarvitaan aikaa, kiireiselle kävijälle kohde ei sovi.

Roomalaisten perustama Aiguesmortes’in suolakuivaamo sijaitsee Pariisin laajuisella alueella (10 800 ha). Muuta yhteistä Pariisin kanssa ei sitten olekaan, paitsi itse tuote, suola, jota pariisilaiset ravintolat mielellään pitävät tarjolla. Kuivaamo lienee koko Välimeren alueen suurin. Rooman keisari tarvitsi suolaa maksaakseen armeijansa palkan (salarium). Osa palkasta, noin 1/3, maksettiin suolana. Suola oli elintärkeä säilöntäaine.

Kuivaamoalue on kuin autiomaa, jota ympäröi aava, syvänsininen meri. Siellä täällä näkyy altaita, joihin suolavesiä siirrellään, kunnes vesi on tarpeeksi suolapitoista ja suola voidaan vihdoin kerätä pinnasta. Tämä tapahtuu käsin, heinäkuun puolestavälistä elokuun puoliväliin.

Yhdessä litrassa merivettä on luonnostaan 29 - 30 grammaa suolaa. Auringon ja tuulen työstämällä haihduttamismenetelmällä päästään noin 300 grammaan suolaa merivesilitraa kohti. Altaiden kautta kuljetettu ja näin kiteytynyt suola kerätään kidealtaisiin (table salante), joista kiteytynyt suola kerätään syyskesällä ”suolasatona”.

Ihmismassoja ei näy missään, jokin hajanainen maastoauto tai kuorma-auto voi pistää silmään. Matkailijat voivat tutustua alueeseen pienellä turistijunalla, käyntiin kannattaa varata puoli päivää. Mahtavinta nähtävää ovat häikäisevä meri, sen karut rannat kivineen ja huikeat flamingoparvet, jotka lentoon noustessaan paljastavat vaaleanpunaisen vatsansa ja siivenalusensa. Väri johtuu lintujen ravinnosta, katkarapulajista, joka elää alueen vesissä.

Koska suolatuotanto on puhdasta eikä teollista maataloutta, linnut ja muut eläimet voivat pesiä ja elellä kaikessa rauhassa. Tuotanto on ekologista, siitä hyötyvät kaikki. Eri linnut nauttivat eri suolapitoisista vesistä, joten tasapaino ja kannat säilyvät.

Kulutusyhteiskunta astuu näyttämölle vasta kiertokäynnin jälkeen, joka päättyy kuivaamon portilla sijaitsevaan pikku museoon ja myymälään, jossa on tarjolla mitä houkuttavimpia suolapakkauksia ja purkkeja, alueen lähituotteita ja tarjoiluastioita. Mukaan tarttuu takuuvarmasti jo klassikoksi muodostunut pyöreä Sel de Camargue -suolapurkki, jonka sisältö ryydittää salaatteja ja muita herkkuja ympäri maailmaa.

Talo Ranskassa –blogin kirjoittaja on romaanisiin kieliin erikoistunut YLEn toimittaja ja Helsingin ranskalais-suomalaisen yhdistyksen puheenjohtaja.