Minä kuuluun siihen äärimmäisen harvinaiseen joukkoon, jonka älykkyysosamäärän on todettu olevan yli 180. Tarkempaa arviota älystäni on vaikea tehdä, koska mitkään älykkyystestit eivät oikein mittaa tuota suurempia älykkyysosamääriä, tai ainakin niiden tarkkuus hajoaa. Veitsenterävä älykkyyteni ei kuitenkaan tuo onnea. Vielä vähemmän minua helpottaa se, että minä tiedän olevani kaikkia tuntemiani ihmisiä älykkäämpi. En saa aitoa rakkautta enkä todellisia ystäviä. Toiset ihmiset eivät ymmärrä minua, enkä minä oikein viihdy ihmisten kanssa. Ikään kuin vain näyttelen pitäväni ihmisten seurasta. Todellisuudessa ihmiset kyllästyttävät minua. Erityisesti masentavia ovat sellaiset ihmiset, jotka barassailevat älykkyystutkimustrivialla. Ikään kuin älykkyystutkimukseen perehtyminen nostaisi heidät itsensä muitten yläpuolelle. Vaikka heidän oma älykkyytensä on jotakuinkin normaalitasoista. Näistä kaikkein pahimpia ovat ne, jotka tekevät normatiivisia johtopäätöksiä älykkyydestä, ja ovat sitä mieltä, että älykkäämmät ihmiset ovat jotenkin muita parempia tai arvokkaampia. Minulle huippuälykkyyteni on pelkkä taakka. Mieluummin olisin tyhmä ja tavallinen. Olisinpa kuin te muut.