Pahuutta on nyky-yhteiskunnassakin aivan samalla tavalla kuin natsisaksassa, läpi sormien katsottua, olosuhteiden pakon sanelemaan ja "moraalisesti perusteltua" - emme vain näe sitä, koska uhrit saattavat olla kehitysmaissa tai uhrina voi olla luonto, tai sitten systemaattisesti sorramme tietynlaisia ihmisiä, kieltäen heiltä yhden ihmisyyden puolista. Pahuuden uhri voimme olla jopa me itse.

Uhrin ei todellakaan tarvitse olla ihminen joka tuhotaan täysin, pahuuteen riittää jo minkä tahansa sellaisen "hyvän" kieltäminen, jos ei haittaisi muita ihmisiä.

Pahuudella ei siis ole skaalaa - vain uhri voi tietää selviääkö koettelemuksistaan vai ei.

Ylipäätään ihmisen elämä ei ole mitenkään itseisarvoisesti hyvää. Se on elämisen arvoista vain sillä ehdolla, ettei elämä ole täysin sietämätöntä. Kuinka moni mieluummin kuolisi, kuin eläisi elämänsä vaikka Syyrian sodassa kidutettuna tai kiduttamassa?

Hyvyys onkin lähinnä pahuuden puutetta ja vain pieni osa teoista voi aktiivisesti kerryttää sitä. Ihminen on ehkä pohjimmiltaan "ihan ok", ja pienistä puroista kasvaa iso virta.

Hyvän, kuin myös pahan, voi siis laittaa kiertämään.