Mikä siinä on, että historiallisiin dokumenttiohjelmiin sekoitetaan väkisin näyteltyjä osuuksia, niin kuin Pietari- ja Volgogard-ohjelmissa? Ne tekevät dokumentaarisuudesta epäuskottavaa. Näyttelijät ovat huonoja ja kömpelöitä, meidän aikamme ihmisiä. Heidän eleensä, liikehdintä ja toiminta ovat 2000-luvun fyysisessä ympäristössä (=autot, hissit, asfalttitiet, junat, keskuslämmitetyt asunnot jne) syntyneitä. Heillä ei ole vammoja, joita 300 tai 800 vuotta sitten ihmisillä oli, kun eivät saaneet modernia lääketieteellistä hoitoa. Kaikki tuo näkyy filmillä.

Kohtaukset, joissa näyttelijät esiintyvät, ovat myös epäuskottavia. Niissä nämä "dokumenttihahmot" kulkevat edestakaisen, tönivät toisiaan, nyökkäilevat keskenään, käyvät kömpelöitä "taisteluja". Ei vakuuta, sen sijaan naurattaa. Asut ja esineistö on tehty erityisesti elokuvaa varten. Ne eivät ole alkuperäisiä. Väkisin näyttely ohjaa myös käsikirjoituksen sisältöä ja voi syrjäyttää tärkeämpiä, aitoja näkemyksiä ja asioita.

Hyvässä dokumentissa esitetään aitoja esineitä vaikka satojen vuosien takaa, paikkoja, joissa vielä tänä päivänä näkyy aikaisempien sukupolvien kädenjälki. Nämä liitetään luontevalla esittelyllä ja kuvauksella yhteen niin, että katsoja ymmärtää historiallisen taustan ja sen merkitykset.