Varmastikin jokaisesta elämänalueiden yksittäisestä fraktiosta löytyy nurkkakuntaisuutta ja hämmennystä tiukimpien rajojen ylittämisen edessä. Aikoinaan työskennellessäni rocklehti Rumbassa sain kuulla eräältä korkeakulttuurin kuluttajalta kritiikkiä siitä, että lehdessä oli julkaistu teatteriohjaaja Jouko Turkan haastattelu: kyseinen nurkkakuntalainen kun oli sitä mieltä, että mitä te rokkarit oikein luulette tekevänne, pysykää lestissänne vaan. Aggressio oli käsinkosketeltava, eli pelko jostain oli haistettavissa. Mutta pelko mistä? Siitä, että omaksi turvaksi rakennetun (korkeakulttuurisen) lokeron seiniä raapivat Lepakkoluolan kellarissa kälyistä rocklehteä toimittavat teinit?

Omat taannoiset joukkuetoverini urheilun saralla toki naureskelivat saarnaamiselleni milloin mistäkin kirjailijasta, mutta ivaa en tässä naureskelussa havainnut, enemmänkin lämmintä kuittailua — ja joidenkin osalta myös mielenkiintoa, ainakin päätellen siitä, että kirjoja piti myös heille lainata. Henry Milleria ei tarvinnut edes tuputtaa sen jälkeen, kun pukukopissa levisi sana kirjojen alkoholi- ja seksipitoisuuksista. Tämän kokemuksen pohjalta ihmettelenkin, miksei yläasteiden äidinkielentunneilla tarjota murrosikäisille luettavaksi juuri esimerkiksi vaikkapa Henry Milleria vauhdittamaan oivallusta siitä, että kirjallisuus voi olla sillai ihan niinku cool juttu?

Moni äidinkielenopettaja on saattanut kirjallisen makunsa virallisuudella (siis tylsyydellä) tuhota nuorten mielenkiinnon kirjallisuuteen, aivan kuten moni liikunnanopettaja on saattanut yksioikoisella liikuntafasismilla tuhota nuorten mielenkiinnon urheiluun, siis omien rajojen ja oman kehon haltuunottoprosessiin. Mut hei, kaikki te siellä: Camus oli jalkapallomaalivahti, Hotakainen pelasi junnuna lätkää, Tervo oli Rovaniemen Gerd Müller ja Tabermann Tammisaaren maalikuningas.