"Aatosta jaloa ja alhaista mieltä, tunteiden paloa ja kylmyyttä sieltä..." Siinäpä oivaa riimiä ja iskelmäteollisuus jälkeen kansanlauluperinteen on sitä täynnään. Kiitos taipuisan suomen kielen. Tunnelma voi kuitenkin syntyä niin monesta lähteestä. Suomen kielen perinteisin runomuoto, kalevalamitta, ei loppusointuriimeillään juuri ylväile, mutta se perustuukin puhutun kielen ensimmäisen painotavun antamiin alkusointuihin ja poljentoon toistuen shamaanisesti nelipolvisena, kahdeksantavuisena. Loppusointu on myös tärkeä ja maukaskin, kunhan sen hallitsee ja se on enemmän kuin tekninen suorite. Samaa voi sanoa vaikka taidokkaista limerickeistä yhtä hyvin kuin tanka -runoistakin. Vai mitä olisit mieltä tästä epitafitunnelmasta: "Kastepisara vierähti terälehdeltä. Joki kertoi sen olevan jo matkalla."
Varsinaisena kansanrunouden mutkan tehneenä perinteenä voisi pitää jou-hemmojen riimittelyä, josta ei mielikuvitusta ja luovaa otetta puutu.