Katsoin sattumalta "Pakomatka anoreksiasta" ja jo aikuisten nuorten vanhempana ei voinut muuta kuin kyyneleet silmissä katsoa kyseistä dokumenttia.
Jokaisella meistä vanhemmista on omat pienet tai suuret "taistelumme ja sotatantereemme" kasvattaessamme lapsiamme aikuisuuden tielle, mutta anoreksia on varmaankin yksi pahimmista esimerkiksi mielen sairauteen liittyvistä "taistoista ja sotatantereista".
Päähenkilö Marja oli tietoinen (ilmeisestikin) siitä, että kyse on nimenomaan mieleen liittyvästä sairaudesta (mm. Marjan kommentit anoreksia - normaalius välisestä "mielen kamppailusta")
ja vakavista pakkomielteisyyteenkin viittaavista oireista ja teoista (mm. liikkuminen, tavaroiden siirtely, ruoan asettelu jne) ja että hänen terveen, normaalin puolensa luovutus
olisi sairauden eli pakkomielteiden voitto ja se maksaisi hänen henkensä.

Kommentoimatta ei voi olla myöskään tätä yhteiskunnallista ja erittäin suurta häpeää,
että meillä Suomessa on olemassa hoitotakuu ja se tarkoittaa sitä että hoitoa on saatava tietyssä ajassa ja kaikkialla Suomessa.
Mutta kuitenkaan hoitotakuu ei, esimerkiksi anorektikkojenkaan kohdalla,
tämänkin dokumentin pohjalta nähtynä toimi
(ja terveydenhuollon toimimattomuus/osaamattomuusasiasta voi lisää lukea myös monista yleisönosasto- ja nettikirjoituksista).
Samoin, jos tiettyä hoitoa ei voida, osata, haluta, järjestetä jne tietyn ajan sisällä,
on mahdollisuus saada myös maksusitoumus ulkomailla annettavaan hoitoon
(Ruotsissa ollaan ilmeisestikin edellä Suomea esimerkiksi juuri anorektikkojen hoidossa ja kuntoutuksessa?).
Eli meille luodaan koko ajan mielikuvaa, että terveydenhuolto on maailman huippuluokkaa
mutta kuitenkaan terveydenhuollon tilanne eri sairauksien hoidon suhteen
ei todellisuudessa eikä käytännössäkään sitä todellakaan ole!

Marjan äiti (ja hänen isänsäkin on varmaankin yhtä lailla taistelussa lapsensa terveyden ja hoidon puolesta myös vaikka hänen osuutensa jätettiinkin dokumentissa lähinnä pakkolenkkien pituuden valvojaksi...)
ei varmaankaan ole yksin näiden ajatustensa ja kamppailujensa kanssa
saadakseen riittävää, oikeanlaista, asiallista, asianmukaista apua, hoitoa, kuntoutusta
lapselleen (olkoonkin aikuinen tai ei).
Kaikkein kamalintahan näissä tilanteissa on se, että omaisesta tulee se (täysi-ikäisenkin) lapsensa, läheisensä hoidon vaatija, vahtija, terveydenhuollon "ammattilainen" jne
vaikkei hänellä siihen koulutustakaan olisi!
Tämä samanlainen roolihan on tässä yhteiskunnassa jätetty kaikille lastensa ja läheistensä sairauksien kanssa painiville vanhemmille
- vaatiminen ja jopa "räyhäävänä rakkikoiranakin" oleminen
että lapsi, läheinen saisi sitä terveydenhuoltoa, kuntoutusta, terapiaa jne
mitä sairaan lapsen, läheisen tilanne vaatisi.
Pahimmillaanhan tässä "unohdettujen terveydenhuollon ei ammattihoitajien" tilanteessa käy niin,
että koko perhe sairastuu taakkansa ja "rakkikoira" -roolinsa alle
ja terveydenhuollossa hoidettavia on yhden sijaan esimerkiksi kokonainen perhe.

Mutta voimia Marjalle ja hänen rinnallaan kulkeneelle ja kulkevalle perheelleen.
Voimia ja uskoa tulevaisuuteen, aina on toivoa.
Aina.

– Anonyymi (ei varmistettu)