A-Talk 11.2.10

Pia Charpentier
Eikö syömishäiriöisen henkilön koti ja perhe ole se ensisijainen paikka jossa asia pitäisi esnimmäisenä havannoida ja auttaa ja puuttua ja ohjata henkilö avun piiriin.
Aina
Kun puhutaan kouluikäisen ihmisen mistä tahansa ongelmasta niin ongelma ulkoistetaan poikkeuksetta kodin ja vanhempien ja perheen ulkopuolelle.
Vastuu siirtyy jostain käsittämättömästä syystä aina joko koulun opettajille tai kouluterveydenhuolle.

Eikö kouluikäisen henkilön läheisimmät ihmiset ole kotona ja eikö kouluikäinen henkilö kuitenkin vietä enimmänosan ajastaan kotona perheen parissa , kodissa jossa Hän syö ja nukkuu ja elää yhteistä elämää ja jossa kukin tuntee toisensa paremmin kuin missään muualla.

Koululainen on koulutyössään noin 7 tuntia vrk:ssa koulussa jossa Hän tapaa päivän aikana muutaman tunnin kutakin opettajaa.
Kuinka on mahdollista että opettaja voi havannoida isosta oppilasryhmästä kunkin oppilaaan mahdollisen ongelman.
Eikö koti ole pienmpi yksikkö jossa perheenjäsenen mahdolliset ongelmat on vähän helpommin havaittavissa .
Jotenkin asenteet on nykyisin niin omituiset ikäänkuin nuori olisi jo varhaisessa iässä jotenkin ulkoistettu ikäänkuin kotia ja vanhempia ei olisi lainkaan olemassa. Mielestäni se on äärimmäisen tuhoisaa ja näkyy myös jälkikasvussa lukemattomina pahoinvointeina mm.koulukiusaamisena.
Voisikohan olla mahdollista että käännetään kelloa ja rohjetaan antaa ja ottaa vastuu sinne minne se ihan enaisijaisesti kuuluu ja tehdään yhdessä työtä lasten ja nuorten paremman ja tasapainoisemman elämän puolesta.

– Anonyymi (ei varmistettu)