Yli vuosi sitten sain lopetettua 26 vuotisen tupakoinnin Champix-lääkkeillä! Tuota ennen oli monia yrityksiä ja virityksiä viikon lakkoja ja tuskailuja ja ei mitkää purkat eikä laastarit auttaneet, päin vastoin lietsoivat jatkamaan. Lääkkeellä sai nikotiinin halun talttumaan ja ei ollut makua enää tupakoinnissa. Sitä alkoi kaipaamaan tupakan makua ja poltteluhetkeä! Mutta sitten tajusin ajatella, että mitä mä olen siis tekemässä? Olenko lakossa? Olenko lopettamassa väliaikaisesti? Onko se joku muu minun puolesta joka on lopettamassa? Loppuuko tupakointi huomaamatta ihan itsestään, tiedostamatta tai tarvitsematta tehdä tai osallistua itse siihen mitenkään? Ja se tiedostaminen siis että minä lopetan tupakoinnin. Ja se tiedostaminen että se olen minä, juuri minä joka lopetan. Se on oikeastaan kauhein hetki, kun pysähtyy todella tuota kysymään itseltä ja oottaa itseltä selkeää vastausta! Tuntu karseelle todeta lause itselle: Minä. Lopetan. Tupakoinnin. Iäksi. Sitten konkretisointina kun tekee hieman mieli tupakkaa, mutta lääke jo kuitenkin auttaa nikotiinihimossa: katkoo tupakat pikkupalasiksi roskiin! Sitten alkaa taistelu tapojen kanssa. Huomasin ruokailun loppuvaiheessa että ihan tyrmistyin kun tajuntaani iski automaattisesti kuva seuraavasta tapahtumasta ruuan jälkeen: minä tupakalla kohta. Siinä mä aina pysähdyin hetkeksi miettimään, että ehei ei sellaista nyt enää tehdä. Ja kehitin itselle uutta kuvaa, vaikkapa kahvit (ilman sokeria, luovuin siitä jo vuosia sitten ja on helpottanut hammaslääkärireissuja!) taikka xylitolipurukumi. Siihen aika pian tottuu ja mieleen nousee sitten automaattisesti kuva vaikkapa kupillisesta kuumaa kahvia höyryävänä kun on lopettelemassa ruokailua! Mutta noiden tapojen kanssa on kyllä melkosessa väijytyksessä, saa olla tosi tarkkana. Minun konsti oli tähän vielä miettiä noita eri tilanteita ja vanhoja tapoja joita halusin muuttaa ja iskostaa mieleeni uutta: minä kirjoitin niistä tilanteista ja tunteista tarkkaan, millaiset oli fiilikset ja ajatukset ja kuvat, ja millaiseksi haluan ne. Tätä kesti 1-2 kk. Mutta ihmeen helposti kuitenkin irtaannuin tupakasta. Minulla oli monia vaikeita tilanteita, esim. työpaikkahaastattelua tms. niitähän piisaa. Mutta yllättäen totesin vaikean tapahtuman jälkeen, että mulla ei tullu kertaakaan tupakka mieleen. Ja olen huomannut senkin että jos hermoilen jotakin asiaa ennakkoon, niin en enää hermoile niin pahasti. Ennen kun tupakoin, lietsoin jännitystä lisää ramppaamalla parvekkeella jatkuvasti tupakalla. Tämä lisäsi vain hermoilua, piti yllä vahvasti tunnelmaa että pelottaa. Nyt olen huomannu olevani paljon rauhallisempi ennen vaikeita tilanteita. Tämä on totta. Zemppiä jotka aikoo lopettaa tai ovat lopettaneet! Itselleki Zemppiä =)

– pallukka oulusta (ei varmistettu)