Hienoa, kun Raisa Lehtomäki uskaltaa tuoda tätä ilmi. Olen kokenut niin paljon sellaista, jota ei virallisesti pitäisi olla. Isältä lopetettii sairaalassa ruoka ja juoma hänen kyllästyneen nuoremman 2. vaimonsa pyynnöstä, vaikka avustettuna söi hyvällä ruokahalulla ja oli vahvassa kunnosssa, vain antibioottikuurilla infektiosta - sekin lopetettiin. Muille omaisille kerrottiin vasta, kun oli myöhäistä, Ylilääkäri myönsi virheen. Äitini kuoli hoitajan väärään paikkaan pistämän verenohennuslääkkeen vuoksi ja kärsi kovissa tuskissa ja kuoli vatsakalvon alaiseen verenvuotoon. Mitään ei tehty, ennenkuin omaisen voimakkaasta pyynnöstä siirrettiin ensiapusairaalaan, jossa vain makuutettiin kylmissä odotustiloissa tuntikausia (odotettiin muka veriryhmän määritystä!!), kunnes vietiin muka teho-osastolle siinä vaiheessa kun verenpainetta ei ollut juuri lainkaan - ja sitten pahoiteltiin menehtymistä. Jälkeenpäin mitään hoitovirhettä ei myönnetty. Tehtyäni senaikaseen TEO:n valituksen - sieltä vain lähetettiin kirje sairaalaan ja kysyttiin onko ollut hoitovirhettä - ja he tietenkin vastasivat, että ei ole. Siispä TEO vastasi, että mitään virhettä ei ollut - tutkimatta. Ei ole siis oikeusturvaakaan. Ruumiinavauslääkäri vain oli niin rehellinen, että kertoi kuolinsyyn puhelimessa. Kai sitten myöhemmin taipui yleiseen linjaan. Tädilläni oli koteloitunut aivokasvain ja oli muuten hyvävointisena sairaalassa - annettiin niin paljon särkylääkettä - vaikka mitään kipuja ja särkyjä ei ollut, että kuoli sisäiseen verenvuotoon. Samalla osastolla annettiin unilääkkeet kaikille niin aikaisin, että päästiin helpolla, vaikka univaikeuksia ei olisi ollutkaan. Viimeiseen vierailuaikaan oli jo kovassa tökkyrässä. Toinen tätini sai terveyskeskuksesta vatsaongelmiin (hapoton maha ja divertikkeleitä) aivan jatkuvan haponestolääkityksen - ja kuoli siis suoliston infektioon. Sitä ennen hän oli terveyskeskuksesta saanut sellaisen jatkuvan verenpainelääkityksen, että sydämeen oli tullut reikä ( klinikka tutkimuksissaan totesi väärän lääkkeen syyksi). Usein oli myös lääkäri, joka ei ymmärtänyt juuri lainkaan suomen kieltä. Sisareni oli mielenterveysongelmainen, jolla oli jo itsemurhayrityksiä takana - hän ei saanut koskaan aikaa lääkärille, vain hoitajalle, joka hommasi lääkereseptit - vähintään 100 kpl kerralla ainakin 3 eri lääkettä. No hän päätti niillä päivänsä. Veljeni ei päässyt katkaisuhoitoon, koska ei ollut tarpeeksi huonossa kunnossa - vaikka vihdoin epätoivoisena terveyskeskuksen kautta sitä yritti (vaikka oli juonut vuosikausia suuria määriä ja lisäksi masentuntu) - hän sitten hirtti itsensä masennuksessa humalassa.
Olen ollut itse ensiapuasemalla, jossa olen kuunnellut, miten terveydenhoitohenkilökunta puhuu mt-potilaista - (ei tarvitse mahahuuhtelua tms - nehän syö pamia kuin perunaa. Muutenkin halveksivaa puhetyyliä kuolevistakin kuin koneista - kannattaako tehdä mitään - on kiikun kaakun - sanokaa omaisille, että...)
Appiukko sai aivotukoksen ja menetti puhe- ja nielemiskyvyn - ensiapu oli odotella meilahden kellaritiloissa osastolle pääsyä pari päivää aivan ohuen peitteen alla viileässä - ei mitään kuvauksia tms. Sitten tietysti tuli keuhkokuume ja Laaksoon kuolemaan - vaikka muuten oli tajuissaan ja perusterveydeltään hyvin vahva.
Mielenterveyskuntoutujat pääsevät usein vain noin kerran vuodessa lääkäriin ryhmävastaanotolle - ei puhettakaan vahvojen lääkkeiden vähentämisestä ja kuntoutumisesta - lisäksi käytetään lääkkeitä, jotka vaaralllisten sivuvaikutusten kautta kielletty - muuta kuin erikoistapauksissa - hulvattomasti.
Eivätkä nämä tähän lopu ollenkaan omankin piirin kokemukset. Uskon täysin esitetyt epäkohdat. Suomen terveydenhoidossa ei ole ihmisellä enää arvoa - ei ainakaan tasa-arvoa.
Luultavasti jo opiskeluvaiheessa luodaan kyyninen asenne ja annetaan ymmärtää, ketä kannatta hoitaa, ketä ei. Lisäksi ainakin pienemmissä kunnissa sekä päättäjät ja lääkärit olvat samaa kermaa ja olen selvästi havainnut, että vain ne arvokkaammat lähetetään jatkotutkimuksiin - muista sanotaan,, että kyllä me täällä osataan ja kokeillaan kaikenlaista aivan ääripisteeseen saakka, kunnes sitten nuori sijainen lähettää vasta eteenpäin suurempaan yksikköön - jos oikein hyvin käy. Syrjäytyneelle riittää kerran vuodessa verensokeriseuranta ja resepi, joka vain lihottaa, vaikka olisi selvästi kaikki oireet korkeina , verenpaine, korkea sokeri jne. - ja lääke ei vaikuta. Ei tutkita, katsotaan sitten myöhemmin ja lykätään reseptiä tai kipulääkereseptiä. Varmaan on samaa sairaiden lastenkin ja vammaisten kohdalla enenevästi.
Jos tähän vielä tulee eutanasia laki, niin sitten ei ole enää millään väliä, kun nyt jo ihmisarvo lähentelee nollaa.
maanantaina 15.10.2012
Hienoa, kun Raisa Lehtomäki uskaltaa tuoda tätä ilmi. Olen kokenut niin paljon sellaista, jota ei virallisesti pitäisi olla. Isältä lopetettii sairaalassa ruoka ja juoma hänen kyllästyneen nuoremman 2. vaimonsa pyynnöstä, vaikka avustettuna söi hyvällä ruokahalulla ja oli vahvassa kunnosssa, vain antibioottikuurilla infektiosta - sekin lopetettiin. Muille omaisille kerrottiin vasta, kun oli myöhäistä, Ylilääkäri myönsi virheen. Äitini kuoli hoitajan väärään paikkaan pistämän verenohennuslääkkeen vuoksi ja kärsi kovissa tuskissa ja kuoli vatsakalvon alaiseen verenvuotoon. Mitään ei tehty, ennenkuin omaisen voimakkaasta pyynnöstä siirrettiin ensiapusairaalaan, jossa vain makuutettiin kylmissä odotustiloissa tuntikausia (odotettiin muka veriryhmän määritystä!!), kunnes vietiin muka teho-osastolle siinä vaiheessa kun verenpainetta ei ollut juuri lainkaan - ja sitten pahoiteltiin menehtymistä. Jälkeenpäin mitään hoitovirhettä ei myönnetty. Tehtyäni senaikaseen TEO:n valituksen - sieltä vain lähetettiin kirje sairaalaan ja kysyttiin onko ollut hoitovirhettä - ja he tietenkin vastasivat, että ei ole. Siispä TEO vastasi, että mitään virhettä ei ollut - tutkimatta. Ei ole siis oikeusturvaakaan. Ruumiinavauslääkäri vain oli niin rehellinen, että kertoi kuolinsyyn puhelimessa. Kai sitten myöhemmin taipui yleiseen linjaan. Tädilläni oli koteloitunut aivokasvain ja oli muuten hyvävointisena sairaalassa - annettiin niin paljon särkylääkettä - vaikka mitään kipuja ja särkyjä ei ollut, että kuoli sisäiseen verenvuotoon. Samalla osastolla annettiin unilääkkeet kaikille niin aikaisin, että päästiin helpolla, vaikka univaikeuksia ei olisi ollutkaan. Viimeiseen vierailuaikaan oli jo kovassa tökkyrässä. Toinen tätini sai terveyskeskuksesta vatsaongelmiin (hapoton maha ja divertikkeleitä) aivan jatkuvan haponestolääkityksen - ja kuoli siis suoliston infektioon. Sitä ennen hän oli terveyskeskuksesta saanut sellaisen jatkuvan verenpainelääkityksen, että sydämeen oli tullut reikä ( klinikka tutkimuksissaan totesi väärän lääkkeen syyksi). Usein oli myös lääkäri, joka ei ymmärtänyt juuri lainkaan suomen kieltä. Sisareni oli mielenterveysongelmainen, jolla oli jo itsemurhayrityksiä takana - hän ei saanut koskaan aikaa lääkärille, vain hoitajalle, joka hommasi lääkereseptit - vähintään 100 kpl kerralla ainakin 3 eri lääkettä. No hän päätti niillä päivänsä. Veljeni ei päässyt katkaisuhoitoon, koska ei ollut tarpeeksi huonossa kunnossa - vaikka vihdoin epätoivoisena terveyskeskuksen kautta sitä yritti (vaikka oli juonut vuosikausia suuria määriä ja lisäksi masentuntu) - hän sitten hirtti itsensä masennuksessa humalassa.
Olen ollut itse ensiapuasemalla, jossa olen kuunnellut, miten terveydenhoitohenkilökunta puhuu mt-potilaista - (ei tarvitse mahahuuhtelua tms - nehän syö pamia kuin perunaa. Muutenkin halveksivaa puhetyyliä kuolevistakin kuin koneista - kannattaako tehdä mitään - on kiikun kaakun - sanokaa omaisille, että...)
Appiukko sai aivotukoksen ja menetti puhe- ja nielemiskyvyn - ensiapu oli odotella meilahden kellaritiloissa osastolle pääsyä pari päivää aivan ohuen peitteen alla viileässä - ei mitään kuvauksia tms. Sitten tietysti tuli keuhkokuume ja Laaksoon kuolemaan - vaikka muuten oli tajuissaan ja perusterveydeltään hyvin vahva.
Mielenterveyskuntoutujat pääsevät usein vain noin kerran vuodessa lääkäriin ryhmävastaanotolle - ei puhettakaan vahvojen lääkkeiden vähentämisestä ja kuntoutumisesta - lisäksi käytetään lääkkeitä, jotka vaaralllisten sivuvaikutusten kautta kielletty - muuta kuin erikoistapauksissa - hulvattomasti.
Eivätkä nämä tähän lopu ollenkaan omankin piirin kokemukset. Uskon täysin esitetyt epäkohdat. Suomen terveydenhoidossa ei ole ihmisellä enää arvoa - ei ainakaan tasa-arvoa.
Luultavasti jo opiskeluvaiheessa luodaan kyyninen asenne ja annetaan ymmärtää, ketä kannatta hoitaa, ketä ei. Lisäksi ainakin pienemmissä kunnissa sekä päättäjät ja lääkärit olvat samaa kermaa ja olen selvästi havainnut, että vain ne arvokkaammat lähetetään jatkotutkimuksiin - muista sanotaan,, että kyllä me täällä osataan ja kokeillaan kaikenlaista aivan ääripisteeseen saakka, kunnes sitten nuori sijainen lähettää vasta eteenpäin suurempaan yksikköön - jos oikein hyvin käy. Syrjäytyneelle riittää kerran vuodessa verensokeriseuranta ja resepi, joka vain lihottaa, vaikka olisi selvästi kaikki oireet korkeina , verenpaine, korkea sokeri jne. - ja lääke ei vaikuta. Ei tutkita, katsotaan sitten myöhemmin ja lykätään reseptiä tai kipulääkereseptiä. Varmaan on samaa sairaiden lastenkin ja vammaisten kohdalla enenevästi.
Jos tähän vielä tulee eutanasia laki, niin sitten ei ole enää millään väliä, kun nyt jo ihmisarvo lähentelee nollaa.
– Anonyymi (ei varmistettu)