Nämä alun kommentit ovat valitettavasti niin totta tämän päivän Suomessa (hoidotta jättäminen). Passiivinen eutanasia on aktiivisessa käytössä. Surullista. Jos ei siinä ajatella enää sitä monivammaista tai vanhusta, niin ajateltaisiin edes omaisia, joiden surutyö voi kestää kymmenen kertaa kauemmin tällaisen 'kylmäävän' asenteen/hoitolinjauksen takia. Jos puoliso tahtoo, että tytär ehtisi saman päivän lennolta Saksasta hyvästelemään isänsä, onko oikein, että lääkäri sanoo: "Te (puoliso) ette päätä milloin miehenne kuolee: minä päätän!" Ja isä ehtii kuolla puoli tuntia ennenkuin tytär ehtii vuoteen luo. Tähän liittyi vielä se, että hoitotasapainossa ollut epilepsialääkitys oli muutettu viikkoa ennen kuolemaa niin, että potilas kohtaili koko ajan (leskelle tämä selvisi myöhemmin, hän oli älynnyt jemmata tyhjiä pilleripurkkeja sängyn vierestä). Tästä nopeutetusta kuolemasta on nyt kulunut 7 vuotta eikä leski eikä tytär ole vieläkään toipunut. Ja suurin syy on ollut se, että hoputetussa hoitolinjauksessa otettiin käyttöön (keskitysleirin?) kuoleman enkelin strategia: kyllä me tämän ihmisen hengiltä saamme - olivat omaiset mitä mieltä tahansa!!! Ja tätä tämä on ympäri maan, liian monessa paikassa. Mutta pahinta se on, kun se tapahtuu pienelle lapselle. Yksinhuoltajaäidille sanotaan: "Meidän pitäisi nyt laittaa (ainoa) lapsesi hengityskoneeseen (että hän päihittäisi keuhkokuumeen), mutta me emme sitä tee, koska lapsellasi on kehitysvammadiagnoosi." Ja lapsi kuolee samana yönä. Oma pieni lapseni (ei kehitysvammaa) oli samassa tilanteessa aikoinaan, ja hänet laitettiin hengityskoneeseen. Hän elää tänä päivänä ja on iloinen murkkuikäinen vammainen varhaisnuori.
Minä tiedän mistä puhun. En sekoile.

– Leijonaemo (ei varmistettu)