"Miten ihminen säilyttää oman rytminsä yhä nopeatahtisemmaksi käyvässä maailmassa? Muuttuuko ihmisyys maailman muuttuessa ympärillä?"

Niin, huomasin kysymyksen globaalista angstista jo Ingmar Bergmanin 1950-luvun elokuvassa Talven valoa, esiin nousi jotain uutta, joka vaati käsittelyä, ja siinä se jäi vain pappien puheiden tasolle.
Ja tulee mieleen, 1980-luvun Eva Dahlgren, joka harvinaisen kauniissa lyriikassa pohti paikkaansa maailmassa.

“Ge mej en plats på jorden
Inte nödvändigtvis i solen
Men ett eget fönster mot gatan (suhde maailmaan, på finska)
Jag kan öppna och stänga som jag behagar.
…
Det är det enda
som mitt hjärta kräver
Att jag hittar någonstans
där jag kan välja mellan lugn och ro.”

En tiedä varmasti mutta Suomessa taide, ainakin elokuva ja kirjallisuus, on tainnut keskittyä omintakeisiin teemoihinsa: pussikaljan kittaamiseen, tappeluihin, parisuhderistiriitoihin, syrjähyppyihin. .. Ai, että kun ahistaa, näkeehän sen, mutta harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta (mm. A. Louhimiehen Paha maa) ei liene päästy pintarevittelyä syvemmälle.
Teknologian huima kehitys on jättänyt jalkoihinsa ihmis- ja maailmankäsityksen - ihmisen eettisenä, tietoisena ja tiedostavana olentona – tämä epäbalanssi oli suuri jo 100 vuotta sitten, kun tohtori Rudolf Steiner huomioi asiatilan. Itse ajattelen, että ilman toimivaa, kokonaisuuden ymmärtävää tietoisuutta informaatio maailman tapahtumista atomistisiin tiedeuutisiin, kaiketi vain lisää kosmista angstia:
keitä, mistä ja miksi me olemme?

– reijo holopainen (ei varmistettu)