Samaa mieltä. Jos toimittaja kokee olleensa kiusaaja, häneltä pitäisi kysyä, onko asia traumatisoinnut häntä, viettääkö hän unettomia öitä, onko hänestä sen vuoksi tullut nössö reppana. Vastaus todennäköisesti olisi "Ei", mikä tarkoittaa sitä, että hän vain haluaa tuoda itseään esiin, pää kallellaan leikkiä psykologia, joka ylhäältä päin arvioi kiusattujaan vuosikymmenten päästä. Tällainen asenne itse asiassa tarkoittaa sitä, että hän edelleen haluaa pitää vanhan roolileikin yllä. Kerran kiusattu, ikuisesti leimattu. Jos kyseisen luokan luokkakuvia muuten on facebookissa, kuka tahansa pystyy identifioimaan tuon eniten kiusatun henkilön, joka oli ohjelmassa klipattu vanhasta luokakuvasta pois.
Minua kiusattiin koulussa. Minulle ei tulisi mieleenkään lähteä minkäänlaisiin luokkakkokouksiin tapaamaan tyyppejä, jotka eivät minua vähääkään kiinnosta. Minua ei huvita menneiden epä-älyllinen muistelu eikä kaljanhuuruinen nostalgointi.
Kiusaaminen on vallankäyttöä eikä sitä koskaan saada juuri sen takia kokonaan loppumaan, joidenkin harvojen koulujen todella hyvistä yrityksistä huolimatta. Kiusaamisessa kiteytyy ihmisen pohjimmainen, hyytävä typeryys. Vaikuttaa siltä, että nykyisin erityisesti entiset kiusaajat haluavat olla äänessä, ruikuttamassa anteeksiantoa ja osoittamassa, kuinka hyviä tyyppejä heistä on tullut. Kuvottavaa.

– Anonyymi-X (ei varmistettu)