Olisi kiva tietää, herättikö tämä dokumentti muissakin (aikoinaan koulukiusatuissa) epämiellyttäviä tuntemuksia. Eikö ohjaaja itse huomannut, miten entinen koulukiusattu oli tavallaan vieläkin eri tavalla toisten arvioinnin (ja ennakkoluulojen) kohteena? "En ois ikänä uskonu", toteaa yksi koulukavereista, kun toinen vaikuttaakin aikuisena olevan normaali ihminen eikä sama "hiljainen nössö" kuin teininä. Olettamus tuntui olevan, että tämä aikoinaan kiusattu henkilö edelleen olisi samanlainen kuin 30 vuotta sitten (toisten silmissä reppana). Ja eikö kenelläkään muulla pistänyt vihaksi katsoa ja kuunnella entistä koulukiusaajaa, joka ei koskaan ole edes ymmärtänyt olleensa aikoinaan kiusaaja eikä (ilmeisesti) tajua asian kuultuaankaan katua mitään. ("Eihän me siihen edes koskettu, se oli vaan sellasta sanallista.") Taitaa tosiaan olla niin, että koulukiusaamisen jättämän trauman saa kannettavakseen vain itse kiusattu, kun taas kiusaaja unohtaa onnellisesti tehneensä mitään tai selittää asiat itselleen parhain päin. Tätä taustaa vasten oli kuvottavaa seurata, miten aikuiset (voisi jo sanoa pappaikäiset) miehet itseensä tyytyväisinä naureskelevat kouluaikaisille "leikeilleen", jota kiusaamiseksikin voisi kutsua ja josta ehkä on jäänyt joillekin traumoja moneksi vuodeksi. Ja sama taso jutuissa edelleen, naisen ruumiinosia kommentoidaan yhtä hilpeän vitsikkäästi kuin 30 vuotta sitten, hyväksyvän naurunremakan säestyksellä.

– Anonyymi (ei varmistettu)