"Minun väritykset ovat niin kuin arpia", sanoo Katja. Paljonpuhuvasti ilmaistu.
Ajatteluttaa tuo 50 tuhannen syrjäytyneen nuoren joukko. Onko tämä hyvinvointivaltio vai ”hyvinvointivaltio”? Kuinka sillä on varaa tällaiseen? Poliitikot, koululaitos, viranomaiset, isät ja äidit; perheet, siis yhteiskunta kokonaisuudessaan ymmärtääkö se, mistä kysymys on? Vai onko se hinta, joka jokatapauksessa on maksettava, että edes puolet kansasta eläisi yltäkylläisyydessä ja samanmielisyydessä? Että puolen miljoonan työttömän armeijallakin on kontekstinsa juuri tässä tarkoituksessa?
Luen parhaillaan Heikki Aittokosken Narrien laivaa. Nyt ”Hiljaisen talven lapsi”-dokumentin katsomisen aikaan olen kohdassa jossa Heikki etsii kirjaansa varten Kabulissa skeittarityttö Fazilaa joka oli edellisen tapaamisen aikoihin 12, nyt n.15 vuotias. Hän etsii tyttöä, että saisi kerrottua maailmalle edes yhden, toivoa herättävän kertomuksen muuten niin hukkaan heitetyssä maailmassa; narrien laivassa. Ja hän etsii sitä Afganistanissa joka jo kymmeniä vuosia on vain sotinut ja sotinut. Toivotonta, mutta ehkä Fazilan tarina toisi sitä toivoa edes vähän, ajattelee Heikki tyttöä sitkeästi etsiessään.
Yhtenä matkustajista 50 tuhannen syrjäytyneen, Katjan, Fazilan tarinan ja kaikkien inhimillisten elämänmuotojen keralla globaalin kokoisen narrien laivan kannella jaksan enää vain ihmetellä järkeväksi lajiksi itseään mainostavan ihmisen toimintaa.
Miksi minäkään näkisin vaivaa lapsiani (6) ja lasteni lapsia (9) kasvattaa, opastaa, neuvoa ja tukea kun koko maailma on näin hullu jo huomispäivässään, ettei se edes järjestäytyneissä yhteiskunnissa ole kykeneväinen pitämään huolta heikoimmistaan? Perusteetonta liturgiaa ja äänten kalasteluako vain puheet hyvinvointivaltiosta? Millaiseen maailmaan lapsiani olen johdattelemassa vaikka omat moraalikäsitykset elämänkulusta kuinka olisivat kohdallaan ja niitä yrittäisin heille siirtää?
Mitkä yhteiskunnan elementit ensimmäisinä aina ovat kärjessä kun lähdetään leikkauslistoja laatimaan ennalta arvattavan laman saapuessa? Samat aina: Koulutus, terveys- ja hyvinvointipalvelut, työttömät sekä syrjäytyneet nuoret ja vanhukset.
Monta maailmanlaajuista taloudennotkahdusta olen minäkin jo nähnyt eikä tahti ole muuttunut.
Katjalle .., niin, millaisia terveisiä voisin lähettää?
Kun se nainen siinä ohjelman lopulla harjasi ja letitti tukkaasi ja paljasti herkät nuoren naisen kasvosi ja epävarmat, mutta ystävälliset silmäsi, niin ajattelin vanhimpia tyttäriäni (nyt 33 ja 31) joilla oli vaikeaa pienenä ja teininä (osasyy äidin sairaudelle menetys) ja oli muutamia tilanteita, joissa en olisi enää jaksanut isänä ja meinasin heittää "kirveen kaivoon", että antaa olla. Mutta koska en siihenkään kyennyt, en silti koskaan hyljännyt; olin olemassa, niin siitä hekin elolle ja elämään tokenivat, ontuen, mutta kuitenkin.
Toivon siis, että sinullakin on ihmisiä, jotka eivät hylkää. Jotka halaavat. Etkä enää yhtään nyrkiniskua henkilökohtaisessa elämässäsi tule kokemaan vaikka suuremmassa mittaluokassa vallankahvassaolijat niin alati yhteiskuntiensa jäsenille surutta tekevätkin.
sunnuntaina 27.10.2013
"Minun väritykset ovat niin kuin arpia", sanoo Katja. Paljonpuhuvasti ilmaistu.
Ajatteluttaa tuo 50 tuhannen syrjäytyneen nuoren joukko. Onko tämä hyvinvointivaltio vai ”hyvinvointivaltio”? Kuinka sillä on varaa tällaiseen? Poliitikot, koululaitos, viranomaiset, isät ja äidit; perheet, siis yhteiskunta kokonaisuudessaan ymmärtääkö se, mistä kysymys on? Vai onko se hinta, joka jokatapauksessa on maksettava, että edes puolet kansasta eläisi yltäkylläisyydessä ja samanmielisyydessä? Että puolen miljoonan työttömän armeijallakin on kontekstinsa juuri tässä tarkoituksessa?
Luen parhaillaan Heikki Aittokosken Narrien laivaa. Nyt ”Hiljaisen talven lapsi”-dokumentin katsomisen aikaan olen kohdassa jossa Heikki etsii kirjaansa varten Kabulissa skeittarityttö Fazilaa joka oli edellisen tapaamisen aikoihin 12, nyt n.15 vuotias. Hän etsii tyttöä, että saisi kerrottua maailmalle edes yhden, toivoa herättävän kertomuksen muuten niin hukkaan heitetyssä maailmassa; narrien laivassa. Ja hän etsii sitä Afganistanissa joka jo kymmeniä vuosia on vain sotinut ja sotinut. Toivotonta, mutta ehkä Fazilan tarina toisi sitä toivoa edes vähän, ajattelee Heikki tyttöä sitkeästi etsiessään.
Yhtenä matkustajista 50 tuhannen syrjäytyneen, Katjan, Fazilan tarinan ja kaikkien inhimillisten elämänmuotojen keralla globaalin kokoisen narrien laivan kannella jaksan enää vain ihmetellä järkeväksi lajiksi itseään mainostavan ihmisen toimintaa.
Miksi minäkään näkisin vaivaa lapsiani (6) ja lasteni lapsia (9) kasvattaa, opastaa, neuvoa ja tukea kun koko maailma on näin hullu jo huomispäivässään, ettei se edes järjestäytyneissä yhteiskunnissa ole kykeneväinen pitämään huolta heikoimmistaan? Perusteetonta liturgiaa ja äänten kalasteluako vain puheet hyvinvointivaltiosta? Millaiseen maailmaan lapsiani olen johdattelemassa vaikka omat moraalikäsitykset elämänkulusta kuinka olisivat kohdallaan ja niitä yrittäisin heille siirtää?
Mitkä yhteiskunnan elementit ensimmäisinä aina ovat kärjessä kun lähdetään leikkauslistoja laatimaan ennalta arvattavan laman saapuessa? Samat aina: Koulutus, terveys- ja hyvinvointipalvelut, työttömät sekä syrjäytyneet nuoret ja vanhukset.
Monta maailmanlaajuista taloudennotkahdusta olen minäkin jo nähnyt eikä tahti ole muuttunut.
Katjalle .., niin, millaisia terveisiä voisin lähettää?
Kun se nainen siinä ohjelman lopulla harjasi ja letitti tukkaasi ja paljasti herkät nuoren naisen kasvosi ja epävarmat, mutta ystävälliset silmäsi, niin ajattelin vanhimpia tyttäriäni (nyt 33 ja 31) joilla oli vaikeaa pienenä ja teininä (osasyy äidin sairaudelle menetys) ja oli muutamia tilanteita, joissa en olisi enää jaksanut isänä ja meinasin heittää "kirveen kaivoon", että antaa olla. Mutta koska en siihenkään kyennyt, en silti koskaan hyljännyt; olin olemassa, niin siitä hekin elolle ja elämään tokenivat, ontuen, mutta kuitenkin.
Toivon siis, että sinullakin on ihmisiä, jotka eivät hylkää. Jotka halaavat. Etkä enää yhtään nyrkiniskua henkilökohtaisessa elämässäsi tule kokemaan vaikka suuremmassa mittaluokassa vallankahvassaolijat niin alati yhteiskuntiensa jäsenille surutta tekevätkin.
– Valto Ensio (ei varmistettu)