Jumalalle kohdistin sisäisen tuskanhuutoni, kun sain tiedon puolisoni kuolemasta.Olin kylmässä, kliinisessä sairaalassa yksin vakavasti sairaan lapseni kanssa, kun sain tiedon. Itselläni on ollut ja on edelleenkin usko Jumalaan, lempeään syliin, joka ei torju eikä tuomitse ahdistunutta, särkynyttä "sielua". Uskon hänen armahtavan myös meitä läheisiä, jotka kuka milläkin keinoin yrittää selviytyä omasta elämästään tämän kauhean kokemuksen jälkeen. Miten rankkana ja ahdistavana läheisemme onkaan elämän kokenut, ei niinkään Jumalan antamaa elämän lahjaa, vaan ihmisen rakentaman yhteiskunnan ja sen jäsenet, jotka toteuttavat itseään ja rakentavat mielestään oikeudenmukaista ja tasa-arvoista hyvinvointivaltiota. Ihmisenä voimamme ovat rajalliset, mutta niiden varassa raamatun ohjeiden mukaan meidän tulisi olla tässä elämässä Jumalan käsinä ja jalkoina, silloin kun pelkät sanat eivät riitä. Anne Friediä lainaten Jumala on luonut maapallon ja ihmisen,olennon, jolla on vastuu elämästä maapallolla.
Itselläni on kulunut 20 vuotta tapahtumasta, koska lapsemme ovat poikia, itselläni ei ole ollut päivääkään, etteikö tämä tapaus olisi ollut mielessä sen myötä, mitä päivittäin eteen tulee tilanteita, jossa isää kaivattaisiin, isän neuvoa tai miehistä näkökulmaa asioihin ja apua ja tukea kunkin elämän erilaisissa vaiheissa. Lohtua on vaikea tällaisessa tilanteessa vaikea antaa ja vaikea saada, mutta älkäämme silti tuomitko ketään.

– Anonyymi (ei varmistettu)